Synnytystarina

Musta tuli äiti!
Jaan tuon seikkailun nyt tässä. Osin siksi, että haluan muistaa kirjaamalla siitä jokaisen hetken, pelkään ajan haalistavan muistot ja tapahtumat. Ja osin siksi, että tiedän muutaman ystäväni jännittävän synnytystä ja tämä - toivon mukaan - helpottaa heidän pelkojaan:

Torstaiaamuna, noin 6:00 aikaan olin melko varma, että tihkun lapsivettä. Koko edellisen illan ja yön olin supistellut, vaikkakin kivuttomasti ja vauva oli ollut masussa aika vaisuna. Olin kuullut, että juuri ennen synnytystä vauvan liikkeet muuttuvat ryömivämmiksi ja näiden ajatusten parissa köpsyttelin vessasta takaisin sänkyyn ja herätin mieheni. Olin jotenkin tosi tyyni asian kanssa, olin nimittäin vain muutamia päiviä sitten epäillyt samaa tihkumista vaikkakin epäily oli osoittautunut vääräksi. Miksi tälläkään kertaa kyse olisi muusta kuin hätäilystäni?

Soitin kuitenkin synnytysosastolle ja nämä ehdottivat, että tulisimme paikan päälle varmistumaan tilanteesta. Sovimme, että nukun muutaman tunnin ja menen sitten näyttämään nenääni osastolla. Näin tehtiin, en tosin saanut enää levättyä ja nukkuminen oli muutenkin sujunut jo viimeiset pari viikkoa vähän niin ja näin - ison mahan kanssa. Odottelimme puoleen päivään asti ennenkuin lähdimme sairaalalle, emmekä ottaneet edes sairaalakassia mukaan. Olimme varmoja siitä, että palaamme kotiin.

Pääsin köllöttelemään tutkimushuoneeseen, jossa masuuni kiinnitettiin antureita ja hetken aikaa odotettiin, aistisivatko ne supistuksia. Meno oli aika vaisua ja tästäkin jo arvelin, että olimme hätiköineet ja kyseessä oli väärä hälytys. Kun kuitenkin lääkäri vielä tutki minut hän totesi, että vaikka vuoto olikin erittäin vähäistä, tihkuin todellakin lapsivettä. 

Yhtäkkiä meidän vähättelemämme pyörähdys synnytysosastolla olikin kääntynyt siihen, miten lääkäri selitti ettei päästä minua enää kotiin. Mikäli synnytys ei käynnistyisi tämän päivän aikana, he käynnistävät sen huomenaamulla. Lääkäri totesi, etten lähtisi täältä enää ilman vauvaa. Olo oli hieman pöllähtänyt, kun hoitaja ohjasi meidät huoneeseen jossa tulisin viettämään seuraavan yön. Onneksi olin ottanut mukaan synnytystoivelistan, johon olin kirjannut ylös ajatuksia ja toiveita synnytykseen liittyen. Hoitaja kävi listan läpi kärsivällisesti kanssani ja sanoi kirjaavansa siitä asioita muistiin kätilöä varten. Hän esitteli synnytysjakkaraa, kertoi miten seuraava yö ja aamu tulevat menemään ja koitti muutenkin rauhoitella minua.. edessä olevat tapahtumat kun alkoivat nyt vasta valjeta tälle pöllähtäneelle äidille.

Kävimme sairaalan kahvilassa mieheni kanssa, ostimme laskiaispullat ja pohdimme tilannetta hieman vaisuina. En usko että vielä siinä vaiheessa kumpikaan meistä oli sisäistänyt, että synnytykseni (jos tätä hidasta avautumisvaihetta voi niin kutsua) oli alkanut. Hoitajat suosittelivat, että rasittaisin itseäni illan aikana avautumisvaiheen nopeutumiseksi. Mikäli synnytys jouduttaisiin käynnistämään keinotekoisesti huomenaamulla, supistukset alkaisivat kuulemma lujina äkkiarvaamatta ja tulisivat todennäköisesti olemaan todella kivuliaat. Mikäli synnytys taas saisi edetä omalla painollaan, supistukset voimistuisivat pikkuhiljaa eivätkä näin ollen tuntuisi yhtä rankkoina.
Olin jännittänyt etukäteen kipua. Tai en oikeastaan itse kipua vaan sitä, miten siihen reagoisin. En ole ikinä joutunut kokemaan todella kovaa fyysistä kipua  ja pelkäsin, etten kestäisi sitä tosipaikan tullen, tai etten sen vuoksi kykene toimimaan kätilön ohjeiden mukaan. Yleensäkin murehdin että jotain menisi pieleen sen vuoksi, miten kipu vaikuttaa minuun.

Sairaalan kahviossa oli Batman-lelujen näyttely. Vesipyssy vaikutti vähintäänkin arveluttavalta :D

Synnytystä edistääksemme aloimme siis kipuamaan mieheni kanssa sairaalan portaita, viittä kerrosta ylös ja alas. Iltapäivällä hänen piti kuitenkin lähteä töihin. Huoneessa tuli todella hiljaista, jännitti ja hirvitti yhtä aikaa! Ilman miestäni tuntui, että olen jotenkin todella yksin, joten päätin upottaa kaiken jännitykseni portaiden rappuamiseen. Lopulta olin niin kuitti, että synnytysosaston pitkän käytävän kävely riitti pitämään hengästymisen yllä. Ison mahan kanssa fyysisen rasituksen aiheuttaminen oli aika simppeliä hommaa :). Koitin whatsappailla ystävien kanssa ja onneksi äidin ja yhden ystävän kanssa puhelimessa puhuminen rauhoittivat hieman levottomaa olotilaa. Olin alkanut hiljalleen huomata, että synnytyspoltot vahvenivat ja tunsin oloni huojentuneeksi! Ehkä kaikki etenisi luonnollisesti, eikä käynnistystä tarvitsisi tehdä. Vielä tässä vaiheessa en osannut yhtään arvioida, millaisella aikataululla vauva voisi syntyä.

Illan aikana huoneeseen majoittui toinen äiti, joka oli myös avautumisvaiheessa ja tuntui olevan aika kovissa kivuissa. Hän sai kipu- ja unilääkkeitä, innostuin pyytämään itsellenikin unilääkettä. Kivut alkoivat voimistua ja hiljalleen aloin tajuta, että seuraavan yön aikana ei tulisi juuri nukuttua ilman jonkinlaista apua. Manasin hiljaa mielessäni, miksi olin herännyt edellisenä aamuna jo 6:00 enkä ollut yrittänyt nukkua sen jälkeen - en kotona enkä täällä osastolla. Kaikki energia oli mennyt jännittämiseen ja tohinaan.. nyt kellon ollessa puolessa yössä ja ollessani kippuralla jokaisen supistuksen aikana, uni oli todella, todella kaukana vaikka väsymys olikin kouriintuntuvaa.

Sain unilääkkeen ja olisin voinut ehkä nukahtaakin aina muutamiksi minuuteiksi kerrallaan (supistusten väli oli noin 10 minuuttia), ellei viereisessä sängyssä ollut mamma olisi purkanut omaa jännitystään minuun loputtomalla papatuksella. Hän esitteli vauvanvaatteita joita oli mukaan pakannut, näytti kännykästään miten hän sekundaattorin avulla kellottaa supistuksiaan, kävi läpi raskauden aikaisia kokemuksiaan.. Ja samaan aikaan meikäläinen makaa omalla puolellaan ja koittaa hengityksellä ja keskittymisellä pitää kivun ja kaiken ylimääräisen hälyn poissa. Voin sanoa, että vaikeustasoa oli nostettu :D ! Sen verran kohteliaaksi on vain taidettu kasvattaa, etten sitten kehdannut pyytää hiljaisuutta vierustoverilta. Eli ei unta tai sen kummemmin lepoakaan sinä yönä.

Se, missä järjestyksessä asiat yöllä tapahtuivat, on vähän hämärän peitossa kun yritin keskittyä vain olennaiseen, eli supistusten vastaanottamiseen. Kello oli arviolta 02, kun läväytin loput lapsivedet sänkyyn. Ja voi pojat se olikin kunnon läväytys :D ! Olin kyllä kuullut, että lapsiveden tulo on yksi poksahdus ja holahdus, mutta yllätys se silti oli! Kätilö tuli tunnustelemaan tilannetta ja totesi, että aamuun mennessä pääsisimme synnytyssaliin. Tässä vaiheessa soitin miehelleni, että tämä osaisi olla hälytysvalmiuksissa ja valmiina lähtemään sairaalaan. Olimme kyllä viestitelleet koko illan ja yön, mutta tässä vaiheessa viestin laittaminen ei enää onnistunut ja maailma alkoi olla aika sumeaa. Sovimme, että mieheni koittaa nukkua tunnin verran ja tulee sitten jo odotushuoneeseen päivystämään, että pääsisi nopeasti luokseni kun on aika siirtyä synnytyssaliin. Tieto siitä, että hän olisi ihan lähellä (vaikkei luokseni pääsisikään vielä) oli jotenkin lohdullista! Tiesin, että tuki ja turva oli ihan lähellä. 

Aamulla, n. 06 aikoihin pyysin kätilöä taas luokseni, koska aloin olla niin kipeänä ja väsynyt yön jäljiltä, että kaipasin kovasti jo unta! Jos en siis pääsisi nyt synnytyssaliin niin tahtoisin jotain kivunlievitystä, nyt olisi joko pakko päästä "hommiin" tai sitten unta palloon. Kätilö yllättikin virnistämällä, että ei muuta kuin kamat kantoon ja synnytyssaliin! Olin niin hyvin auki, että saisin jatkaa aukeamista salin puolella mieheni seurassa. Ihanaa!! Yhtäkkiä olisin taas jaksanut kipua vaikka kuinka paljon lisää, tässähän edettiin taas vähän lähemmäs vauvan syntymää! Näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu siltä, että kivussa ja siitä selviämisessä on hyvin paljon kyse psykologiasta. Siitä, miten otat kivun vastaan ja mitä se merkitsee. Jos kykenee näkemään etenemisen kivun takana, eli sen, että jokainen supistus tuo lähemmäs hetkeä jolloin lapsi syntyy (ja jolloin kipukin on siis kerralla ohi), supistukset ottaa tyytyväisenä vastaan.

Synnytyssalin seinällä oli kesäinen niitty. 45 minuutin nokkaunet takana ja valmiina ponnistamaan!

Synnytyssalissa sain sitten hengitellä ilokaasua, mitään ei tarvinnut tehdä itse :D ! Mies laski monitorista, milloin supistuksia tuli ja antoi aina oikeina hetkinä ilokaasua. En kyllä suoraan sanottuna siitä kamasta piitannut! Ilokaasusta tuli lähinnä huono ja vielä tokkuraisempi olo, vaikka olin sitä jo yli vuorokauden valvomisen ja kovien kipujen takia muutenkin. Hengittelimme ja otimme supistuksia vastaan muutaman tunnin ajan ilokaasun avulla, kunnes ponnistamisen tarve muuttui suorastaan sietämättömäksi. Olin kuullut, ettei ponnistamaan saisi ryhtyä ennen aikojaan, koska paikat eivät olisi vielä kunnolla auki ja tämä olisi kohdunkaulan kannalta vaarallista. Sinnittelin vielä varmaan 20 minuuttia ja yritin sopertaa miehelleni, että on pakko päästä ponnistamaan, apua, apua. Ja vaikka yritin panna vastaan, kroppani alkoi jo kuin itsellään työntämään enkä voinut sille mitään, pelottavaa! Kun yritin selittää tätä miehelleni, tämä vain rauhoitteli ja työnsi ilokaasunaamiota kasvoilleni. Siinä vaiheessa tajusin olevani niin tokkurainen väsymyksestä, kivusta ja kaasusta, etten kyennyt tekemään itseäni enää ymmärrettäväksi. Yritin siis selittää tilannetta, mutta mieheni ei tajunnut mongerruksestani mitään ja oletti minun kaipaavan ilokaasua :D !

Ei auttanut muu kuin kutsua kätilö paikalle ja alkaa huitoa ilokaasunaamaria pois kasvoilta, että saisin jotenkin ilmaistua kantani sitä kohtaan. Oli muuten kamala tilanne olla täysin tolkuissaan ja tajuta, ettei pysty ilmaisemaan itseään ja toiveitaan selkeästi. Tästä syystä suosittelen synnytystoivelistaa kaikille! Kannattaa myös käydä seikkaperäisesti tukihenkilön kanssa läpi, miten toivoo tämän toimivan synnytyksen aikana ja miten tämä parhaiten helpottaa sinun oloasi. Kätilö totesi minut tutkittuaan, että olin täysin auki! Ei siis ihme, että ponnistutti =) ! Ongelmana oli vain se, ettei vauva ollut laskeutunut yhtään kohti synnytyskanavaa. Itseasiassa vauva majaili vielä tiukasti ihan kylkiluiden alla. Eli en missään vaiheessa raskautta kokenut sitä vauvamasun "tipahtamista" alemmas. Kätilö ehdotti, että odottaisimme vielä tunnin - pari, että vauva alkaisi laskeutua itsellään ja pääsisimme synnyttämään. Ponnistuksen tarve oli kuitenkin niin valtaisa, että aloin olla ihan epätoivoinen. En jaksaisi millään odottaa paria tuntia sellaisten supistusten kanssa. Onneksi kätilö oli lukenut huolella synnytystoivelistani ja toimi juuri, kuten olin tällaisessa tilanteessa toivonut. Sain spinaalipuudutuksen, jonka tarkoituksena oli mahdollistaa unen saanti ja lepo, ennenkuin ryhdyttäisiin viimeiseen rutistukseen. Kätilö selitti puudutuksen kestävän noin tunnin verran ja sen jälkeen katsottaisiin tilannetta uudelleen.

<3 Hiuksia on vaikka muille jakaa!

Spinaalin saatuani tunsin edelleen supistukset, mutta ne eivät olleet kivuliaita ja ponnistamisen tarve katosi. Vajosin ihanaan, levolliseen uneen. Vetelin hirsiä kuulemma 45 minuuttia äänekkään kuorsauksen säestämänä :D ! Heräsin tuttuun ponnistamisen tarpeeseen ja kutsuimme kätilön jälleen paikalle. Nyt ei odotettaisi enää yhtään, aloin olla kärsimätön, aletaan jo ponnistaa että päästään tästä koettelemuksesta! Vauva oli edelleen yläasemissa, joten kätilö koetti parhaansa mukaan työntää vauvaa vatsan päältä alaspäin samalla, kun minä koitin ponnistaa. Alku meni opetellessa, mutta aika pian sain kiinni jutun juonesta. Seuraava ongelma vain oli se, että supistukset loppuivat! Ne eivät palanneet vaikka supistusta voimistavaa lääketippaa annettiin suurin mahdollinen määrä. Kätilö kävi pyytämässä lääkäriltä luvan vielä suurempaan annokseen, mutta supistukset jäivät koko ponnistusvaiheen ajaksi laimeiksi ja erittäin lyhyiksi, eli niistä ei meille juuri iloa ollut. Piti opetella siis vielä vähän erilainen tekniikka ponnistukseen, koska tällä kertaa ne piti tehdä lihastyöllä, kohdusta supistuksineen ei juuri apua ollut.

Onneksi kätilö oli rauhallinen ja huumorintajuinen tässäkin tilanteessa. Juuri sellainen, ettei hetkeksikään tullut epätoivoista oloa, vaikka asiat etenivät niin hitaasti. Ponnistusvaihe nimittäin kesti kokonaisuudessaan 1,5 tuntia! Jossain vaiheessa olin kysynyt mieheltäni ja kätilöltä, kauanko olen oikein ponnistanut. Kun huomasin katseen jonka he keskenään vaihtoivat totesin, että taitaa olla parempi kun ette kerrokaan. Jaksoin silti hyvin alusta loppuun ja sain ihan mielettömät tsemppaukset mieheltäni. Kätilö myös kertoi koko ajan, missä kohtaa vauva etenee ja tämäkin motivoi ponnistamaan joka kerralla vielä vähän enemmän. Jälkeenpäin totesin verenpurkauksista kasvoissani, että aika lujaa taisi tulla pakerrettua, kun kasvot olivat kokonaan violettien pisteiden peitossa :D !

Mutta tästä huolimatta voin sanoa näin jälkeenpäin, että missään vaiheessa kipu ei ollut liian kovaa tai mennyt ns. yli, kuten olin pelännyt. Voisin tehdä sen uudelleen koska vain ja jos pitäisi valita hampaan porauksen ja synnytyksen väliltä valitsisin ennemmin synnytyksen (ellei hampaan paikkaus olisi niin paljon nopeammin ohi :D ). Omaa varmuuttani lisäsi myös se, että tunsin tilanteen olevan koko ajan hallinnassani. Minua kuunneltiin ja toiveisiini reagoitiin. Tunsin olevani koko ajan hyvissä käsissä ja myös puolisoni tuki ja tsemppasi minua koko synnytyksen ajan todella rohkaisevasti.

Oli uskomatonta nähdä, miten vauva putkahti maailmaan ja parkaisi ensimmäiset huutonsa. Muistan tuijottaneeni poikaa hämmentyneenä - tuliko tämä juuri minusta? :D Tuijotin pieniä sormia ja varpaita, täydellinen pieni ihminen! Ja vain hetki sitten tämä olento oli vielä elänyt sisälläni, nyt maailmassa ja minun sylissäni! Vauva nostettiin rinnalle kuuntelemaan sydämeni sykettä ja lämmittelemään. ILmeisesti ihan yhtä uupuneena kuin minä, se sulki silmänsä ja näytti levolliselta. Pienokainen tuhisi paitani sisällä rauhallisena kun saimme saliin ruuan ja kahvit syntymän kunniaksi. Söimme mieheni kanssa voipuneina ja hymisten onnesta, hetken aikaa maailmassa ei ollut muita kuin me kolme :).

Nopea helpotus kalvavaan makeannälkään ja vauvakuulumisia

Hei höpönassut, tällä viikolla on herkuteltu niin että tyrät rytkyy ja napa naukuu. Joskus täytyy jättää puntarin tarkkailu (näin reilu 2 vkoa laskettuun aikaan jäljellä, tarkkailun jättäminen ei kai ole kaikkien mielestä ihan fiksua.. :D ) ja antaa mennä.

Kaikki sai alkunsa huutavasta vääryydestä! Kukaan ei kertonut mulle ajoissa, että tällä viikolla oli kansallinen suklaakakkujen päivä! Kuulin siitä juhlapäivänä vasta ihan liian myöhään enkä päässyt enää kauppaan ostamaan leipomisvärkkejä. Sillä mikäli tällainen juhla on oikeasti olemassa, täytyyhän sitä nyt viettää. Suklaakakkujen päivä! Miten nerokasta, ylistetään suurta herkkua ihan vain siitä herkuttelun ilosta :)!

Jouduin turvautumaan "oikean suklaakakun" vääntämisen sijaan takaporttiin, eli 2 minuutin mikrossa tehtävään suklaabrownieen. 

Mutta se oli kuulkaa hyvää, istuin keittiön pöydän ääressä suu leveässä virneessä ja syödä hotkelsin maukasta brownieta vaniljajäätelön kanssa. Ja ajattelin, että tämä oppi täytyy jakaa kaikkien naisten kanssa, oletteko te olleet tietoisia, että taivaallinen suklaanautinto on vain muutaman lusikalla sekoittamisen ja kahden minuutin mikrolla pouhottamisen päässä? 

No nyt viimeistään tiedätte!

Seuraavan kerran kun makeanhimo yllättää, niin kokeilkaapa tätä:

4 rkl vehnäjauhoja

4 rkl sokeria

3 rkl kaakaojauhetta

3 rkl maitoa

1 rkl öljyä

1 muna

ripaus suolaa

1/4 tl leivinjauhetta.

- Mittaa ainekset mikronkestävään mukiin tai kulhoon ja sekoita. Kypsennä kakkua mikrossa 1,5-2 min riippuen siitä, kuinka vetelän/kypsän haluat. Nauti lämpimänä jätskin kera!

Eihän mikään voi olla näin poskettoman simppelinä hyvää! Mutta oli vaan. Tuosta satsista tulee kahdelle - jos oikein kova makeanhimo on niin yhdelle - hengelle suklaabrowniet. 

Noh, homma ei sitten jäänyt ihan vain siihen, homma lähti ns. lapasesta kun tajusin, että eihän tässä tosiaan ole aikoihin tullut herkuteltua mitenkään. Kaivoin esiin "Raakaa ja makeaa - herkullisimmat raakajälkiruoat"-opuksen, josta on pitänyt kokeilla herkkuja jo pitemmän aikaan, mutta sitten jotenkin jäänyt koko eksperimentti.

Suklaabrownie tuntui niin vähäiseltä - ja oli sentään suklaakakun päivä - joten päädyin tekemään vielä kahdenlaisia raakanamejakin. Aihe on kiinnostanut jo pitemmän aikaa ja olen halunnut testata, että onko noista herkuista oikeasti tyydyttämään makeanhimo ja pitämään verensokerin tasaisemmin tyytyväisenä. Sitähän nämä raakaherkut nimittäin lupaavat - hitaita hiilareita ja silti äkkimakeankin maun niin, että kaikkien sokerihampaan pitäisi rauhoittua.

Väänsin siemenpalluroita ja niistä tuli kyllä ihan mahdottaman hyviä, saivat kehuja myös mieheltä ja muutamalta muulta "raatilaiselta", joilla niitä maistatin, eli uskallan sanoa että menevät ihan oikeasti herkuista :)! Toiseksi kokeilin valkosuklaisia pallukoita ja niiden kohdalla on pakko myöntää, että joko Karita Tykän käyttämät kosteuttajat toimivat paremmin tai multa levahti liikaa kookosjauhoja taikinaan, mutta en kyllä innostunut koostumuksesta..enkä liiemmälti maustakaan.
Mutta kaikesta oppii, aion kokeilla toistekin jotain raakalaisnameja sillä se ainakin tuli todistettua, että nämä vievät itseltäni terävimmän makeanhimon mennessään.

Tällä viikolla saatiin myös kivoja vauvauutisia. Käytiin nimittäin lääkärin pakeilla ja hän koitti vähän arvioida, minkä kokoinen miekkonen meille olisi parin viikon kuluttua syntymässä. 
Makoilin tutkimuspöydällä ja koitin tihrustaa parhaani mukaan näyttöä kun lääkäri ultraili vauvaa. Lääkäri otti mitan vauvan reisiluusta ja huudahti ihan spontaanisti yllättyneenä että "ohhoh, onpahan pitkä reisiluu!!" Sitten hän katsoi minuun ja tuumasi vähän kuivakammin "no jaah, eipä susta taida lyhyttä tavaraa tullakaan".. Että näin! Ja juu, totta, olen kyllä pitkä nainen mutta yllättihän se, kun lääkäri alkaa tuolla tavalla siunailla.
Hetken ultrausta jatkettuaan lääkäri jatkoi, että olettaisi kyllä muuten vauvan kokoa katsoessaan, että mulla olisi vähemmän raskausviikkoja. Eli että vauva on pitkä mutta muuten aika siro tai "pieni". Voi mun vauva-parkaani, mikähän pitkä ja hentoinen honkkeli-nälkäkurki sieltä vielä syntyykään <3 !

Eipä kokoarvio silti mikään heppoinen ollut, lääkäri veikkasi syntymäpainoksi 3,6-3,8 kiloa, ja sekin on vasta arvio. Saas katsoa kuinka meikäläisen käy! 
Kieltämättä ajatukset ovat kääntyneet koko ajan entistä enemmän tulossa olevaan synnytykseen. Saattaahan olla, ettei laskettuun aikaan mennessä ole tapahtunut vielä mitään dramaattista ja vauva antaa odottaa tuloaan reilusti yli kaikkien aika-arvioiden, mutta oma tukala olo alkaa nostaa pintaan tiettyä kärsimättömyyttä. Tulisi nyt jo!!

Pakko laittaa tähän loppuun kuva mun taidonnäytteestäni. Yritin - ja paino sanalla yritin - tehdä vauvan tossuja. Nämä ovat siis parit: 

Oikeanpuoleinen oli siis ensimmäinen tossu, jonka olen koskaan tehnyt. En ole koskaan myöskään tehnyt villasukkia tai mitään muutakaan vastaavaa. En ole käsityöihminen, se ei vain luonnistu multa mitenkään päin. Siitä huolimatta toinen versio, eli tuo vasemmanpuoleinen - pitää jo muotonsa ja vaikka onkin täynnä epämääräisiä muhkuroita olen varma, että seuraava pari on jo lähes samankokoinen ja sojottaa samaan suuntaan :D. 

Tätä paria en ole siis vauvallamme antamassa, en ole niin julma :D! Mutta harjoitus tekee mestarin - palaan asiaan kun saan seuraavan parin valmiiksi.. 
Ja jos tiedätte jotain helppoja vauvan tossujen ohjeita niin laittakaa mulle vinkkiä, apuja otetaan vastaan!

Hupsistakeikkaa-selittelyt ja raskauspäiväkirjan 1. osa

Ja nuuuuuin vaan saatiin melkein vuosi hurahtamaan hiljaiseloa. Näin käy meikäläiselle todella usein päiväkirjojenkin kanssa - joita aina pyhästi päätän alkaa kirjoittaa ja muutaman tekstin jälkeen sitten en vain saa aikaseksi. :D
Jaksan ihastella muutamia kavereitani, jotka kirjoittavat säännöllisesti, pari kertaa kuussa! Onneksi mulla on myös kohtalotovereita, kuten ystäväni Jenni joka kunnostautuu hetkittäin, kuten meikäläinenkin <3. Luin juuri Jennin tekstin hänen häämatkastaan New Yorkissa ja innostuin itsekin. Perrrhana, kai tässä voisi pitkästä aikaa aktivoitua ja tehdä samat hupsistakeikkaaihmettelyt kuin Jenni :D!

..Ainakin tällä hetkellä olisi aikaa, elelen tällä hetkellä nimittäin oloneuvoksena. Jäin viikko sitten äitiyslomalle ja laskettuun aikaan päivää vaille kuukausi aikaa.. Mikäli tuo masussa asusteleva pikkumies malttaa pysyä vielä aloillaan ja kaikki menee hyvin, nyt olisi aikaa kirjoittaa ja ihmetellä elämää.

Paljon on ehtinyt tapahtua vajaassa vuodessa. Kesän alussa saatiin tosiaan tieto, että perheemme kasvaa yhdellä jäsenellä. Tavoilleni uskollisena kirjasin tuolloin raskauden alkuaikoina muistiin tuntemuksia ja ajatuksia, että jäisi jotain muistiin niiltä ajoilta...ja sitten tietty lopetin jo ennenkuin alkoi masu kasvaa, lusmu mikä lusmu! Mutta ajattelin liittää tähän pätkiä teksteistä tuolta ajalta, niitä on itsekin kivaa lukea näin raskauden loppumetreillä.


10.6.2014:

 "Mä lähden nyt ostamaan raskaustestejä, jos vaikka oltais saatu maha-asukki" , vitsailen työkaverilleni Tanjalle, kun lähden tunnin etuajassa töistä. En tiedä, mistä moinen päähänpisto edes tuli. Jokin tuntuu nyt vain kuiskivan korvaan, että teepä testaus. Naisen vaisto?

Ostan apteekista kaksi Clear Blueta ja ajelen kotiin. On vähän hölmö olo kun istun tietokonepöydän äärellä ja odottelen testin näytössä vilkkuvan tiimalasin muuttuvan joko "raskaana" tai "ei raskaana" -tekstiksi. Vähän ihmettelen, mistä tämä päähänpisto tuli. Se hiipi mieleen päivän aikana ja kiire testin tekemiselle oli iltapäivällä jo niin kova, että lähdin tunnin etuajassa töistä. Nyt olin jo niin malttamaton, että vaikka mies on vielä töissä eikä tiedä mitään testeistä, oli jo pakko pissiä tikkuun :D ! Mitään sen kummempia fyysisiä tuntemuksia minulla ei ole. Vain tämä pieni ääni, joka kuiskii korvaani.
Clear Blue antaa vastauksensa.
"Raskaana. 1-2 viikkoa hedelmöityksestä."

Istun tuolilla ja tuijotan tulosta. Enkä usko sitä. Tuntuu kuin alaselässäni olisi tuhat muurahaista, jotka kipittävät selkärankaa pitkin niskaan nostaen hiukset ja ihokarvat pystyyn. Nousen seisomaan ja kävelen makuuhuoneeseen, istahdan sängylle. En pysty sanoinkuvailemaan, miten epätodellinen hetki on. Olenko minä raskaana? Saadaanko me vauva? Eikun ei, en pääse edes siihen "vauva"-ajatukseen asti. Olen jumissa sanassa "raskaana". Mitenkä niin olen raskaana, minähän olen minä, enkä minä ole raskaana. Juoksen takaisin työpöydän ääreen ja katson testiä epäuskoisena. Edelleen "raskaana", ei ollut vaihtunut "ei vaiskaan!"-tilaan.

Olen joskus vitsaillut, että olen "jäätyjä". Kriisitilanteissa, palohälytyksen sattuessa tai muussa vastaavassa yllättävässä tilanteessa reagoin jäätymällä. Pysähdyn paikalleni, jalat ovat sementtiä enkä kykene toimimaan. Nyt on jäätymisen hetki.
Katson kelloa, katson puhelinta. Mieheni ei tule vielä tuntiin töistä. Apua! Tekisi mieli soittaa. Muttei tällaista kerrota puhelimessa.

Alan nauraa omille reaktioilleni ja katson kolmannen kerran testiä. Edelleen raskaana.

Yhtäkkiä tajuan istuneeni puoli tuntia pöydän ääressä tuijottaen raskaustestiä. Harmittaa, että onnen kiljaisujen ja euforian sijaan tunnen oloni pöllämystyneeksi ja parhaiten olotilaa kuvaisi sana "pihalla". Tulisi se mies jo! Minun täytyy lähteä martta-yhdistyksen hallituksen kokoukseen, eikä mies ole vieläkään tullut. Ei auta kuin lähteä ja pitää tieto vielä toistaiseksi sisälläni.Matkalla kokoukseen tajuan ajaneeni harhaan tutulla tiellä. Ihan pihalla, kuten sanoin.

Kokouksessa sovitut asiat menevät minulta täysin ohi. Olisi vain kiire kotiin. Kärsivällisyys ei koskaan ole ollut hyveitäni ja nyt sitä ei ole pisaraakaan! Kun olen ensin kiirehtinyt koko kokouksen ajan kotiin ja istun nyt sohvalla tuijotellen mieheni takaraivoa, olen sanaton. Koitan miettiä jotain järkevää tapaa kertoa toiselle uutiset. Sanoja ei ole. Päätän vain näyttää testin.

Hymyilyttää, kun mieheni reaktio on niin samanlainen kuin omani muutama tunti aikaisemmin. "Pidä musta kiinni, jalat pettää alata.." Se nauraa ja halataan."


<3

Voi kun tästä tuntuu olevan ikuisuus aikaa! Kesä - ihana, ihana hellekesä - meni mun osalta oksennellessa ja vasta syksyn viileiden ilmojen saapuessa olo alkoi kohentua. Olen yleensä ekana valittamassa, jos kesällä ei ole lämpimiä kelejä, mutta viime kesältä olisin kyllä voinut jättää ne välttiin :D.

Tässä varmaan kaikki tältä erää, nyt pitää kiiruhtaa hetken päästä alkavaan synnytysvalmennukseen, tänään perehdytään imetykseen. Voi tätä äitiyden ihmeellistä maailmaa!