Kolme kovaa lootaa

Tiedättekö mitä tuore äiti syö, jos ei halua sortua valmisruokiin?
Laatikkoruokia. Loputtomasti laatikkoruokia. Miksikö? 
Riittää, että heittää ruuat vuokaan ja nostaa uuniin - muuhun ei juuri ole aikaa. Tai hetkittäin voisi olla aikaa kokatakin, mutta ei mitään, mikä vaatisi yhtäjaksoista hellan äärellä oleskelua. Kokkaaminen keskeytyy tässä taloudessa ketunpojan hoitamisen vuoksi noin 3-5 kertaa jokaisella kokkauskerralla. Siinä vaiheessa hellalla ei voi olla käynnissä tarkka suurustaminen, pihvin minuutintarkka paistaminen tai mikään mitä ei vain voisi nostaa syrjään siksi aikaa kun juokset pinnasängyn luo rauhoittelemaan pahaa unta nähnyttä poikasta, vaihtamassa vaippaa tai ihan vain lohduttamassa lasta, koska inhottava tutti päätti karata suusta juuri kun sitä kipeiten olisi tarvinnut. Näin ruokaa tulee kerralla myös sen verran, ettei kokkausrumbaa tarvitse multitaskata monta kertaa viikossa.

Siksi siis laatikot.

Tässä kolme maukasta laatikkoa, joita on meillä tehty tänä keväänä pariinkin otteeseen perusmakaronilaatikoiden ohella. Suosittelen lämpimästi etenkin pinaattilasagnea, kokeile rohkeasti korvata pinaatti nokkosella, näin keväällä sitä saa kantaa metsistä kaksin käsin! 

Kesäkurpitsapaistos

600 g kesäkurpitsaa
ripaus suolaa
1 tlk paseerattua tomaattia
1 pkt sika-nauta-jauhelihaa
1 rkl oliiviöljyä
1 sipuli
2 valkosipulinkynttä
2 rkl tomaattisosetta
ripaus sokeria
maun mukaan suolaa, paprikamaustetta ja rouhittua mustapippuria
Lisäksi mozzarellajuustosiivuja ja juustoraastetta

Paloittele kesäkurpitsat nosta ne siivilään. Ripottele niiden päälle suolaa. Kääntele suola kurpitsanpalojen sekaan ja anna hikoilla 15 minuuttia. Paahda jauheliha pannulla ja lisää joukkoon hienonnetut sipulit. Lisää paseerattu tomaatti ja tomaattisose. Mausta seos. Purista kurpitsoista ylimääräinen neste pois, esim. talouspaperilla. Kumoa kurpitsat uunivuokaan yhdessä tomaatti-jauhelihakastikkeen kanssa ja laita päällimmäiseksi juustot. Kypsennä 200 -asteisessa uunissa noin 40 minuuttia

Punajuuri-jauhelihapastalaatikko

n. puoli pussia pastaa
400 g jauhelihaa
1 rkl öljyä
ripaus suolaa ja mustapippuria
4 isoa säilykepunajuurta
2 herkkukurkkua
1 prk maustettua ruokakermaa, esim. 3 juustoa
hienonnettua basilikaa tai persiljaa

Keitä pasta pakkauksen ohjeen mukaan. Paista jauheliha öljyssä pannulla. Mausta suolalla ja rouhitulla mustapippurilla. Raasta pannulle punajuuret. Lisää hienonnetut herkkukurkut. Sekoita ainekset keskenään. Nosta puolet pastasta voideltuun uunivuokaan. Levitä päälle jauhelihaseos. Levitä pinnalle loppu pasta. Valuta vuokaan kerma. Kypsennä 200 -asteisen uunin alatasolla noin 40 minuuttia. Ripottele pastavuoan pinnalle hienonnettuja yrttejä.

Pinaattilasagne

Lasagnelevyjä
300 g pinaattia (pakaste tai tuoreena)
40 g voita
vajaa 1 dl vehnäjauhoja  
n. puoli litraa maitoa
3 dl ruokakermaa
1 lihaliemikuutio
1 valkosipulin kynsi
400 g jauhelihaa
suolaa, mustapippuria, paprikamaustetta, ripaus currymaustetta
2 rkl tomaattisosetta
aurinkokuivattuja tomaatteja maun mukaan
juustoraastetta (esim. parmesan)

Ruskista jauheliha ja mausta se. Lisää joukkoon tomaattisose ja nosta sivuun odottamaan. Sulata voi kattilassa ja sekoita siihen vehnäjauhot. Kypsennä jauhoja hetki mutta älä ruskista. Lisää maito ja kerma pienissä erissä voimakkaasti vatkaten. Anna kiehua hiljalleen kymmenisen minuuttia, välillä sekoitellen. Lisää lopuksi lihaliemikuutio ja pinaatti sekä murskattu valkosipulinkynsi. Anna kastikkeen pulpahtaa kerran tai pari ja nosta syrjään. Paloittele aurinkokuivatut tomaatit.
Kaada kolmannes pinaattimuhennoksesta voideltuun lasagnevuokaan. Ripottele päälle jauhelihaa ja hieman tomaatteja. Asettele päälle lasagnelevyt ja jatka kerrotamista, kunnes aineet loppuvat. Lasagnelevytjä tulee näin kaksi kerrosta ja päällimmäiseksi muhennosta, tomaatteja ja jauhelihaa. Ripottele pinnalle juustoraaste. Paista 180-asteisen uunin keskitasolla 45 minuuttia.

Huom. jos käytät tuoretta pinaattia, ryöppää se ennen kuin alat valmistaa kastiketta.

Koti!

Nyt tulee kovettu blogipäivitys: Koti!!

Nyt se on totta, meillä on ikioma talo!! Pitkään etsittiin miehen kanssa juuri meille sopivaa tupaa, käytiin katsomassa niin uusia kuin vanhojakin, rempattuja ja alkuperäisessä kunnossa olevia, käkikelloja, valesokkelilituskoja.. Joistakin kohteista tiesimme heti kynnyksen ylitettyämme, ettei se ole meitä varten. Jotkut tuntuivat järkeviltä ratkaisuilta mutteivät silti kodilta. 
Viime kesänä, hyvin pian ketunpojan ilmoitettua olemassaolostaan, kävimme katsomassa 50-luvulla rakennettua rintamamiestaloa joka komeili isolla tontilla rauhallisen pikkutien varrella. Aluksi en innostunut talosta yhtään, vaikka meidän yhteinen haave on jo vuosia ollutkin vanha talo jossa on sielua, mieluiten rintamamiestalo.
Mielestäni tontti oli pelkkää suurta ja harmaata sepelipihaa ja jotenkin varjoinen ja synkkä (en tajua mistä ajatuksen revin..). 

Mieheni taas oli erittäin innoissaan heti alusta lähtien. Hän näki mahdollisuuksia isossa pihassa, vähän remontteja läpikäyneessä talossa, elintasosiivessä joka on rakennettu samaan aikaan muun talon kanssa jo 50-luvulla arkkitehdin suunnittelemana..ja sai pikkuhiljaa mutkin innostumaan. Itse talohan on aivan ihastuttava! Hieman tavallista enemmän neliöitä elintasosiiven ansiosta, pystymuuritakka, sormipaneelia, lautalattiaa.. Paljon semmosia hyviä juttuja, joista tämmönen henkisen mummolan etsijä löytää mahdollisuuksia. 
Kiikkutuolit, emaliastiat, pirtinpöytä, räsymatot.. Joku voisi puhua folklore-tyylistä. Itse kutsun viehtymystäni vanhaan "hyvään aikaan" henkiseksi mummoudeksi. Aloin nähdä tässä talossa mahdollisuuden tehdä hilloja ja säilöä niitä suolasienten kera kellariin, mahdollisuuden perustaa kasvimaa ja pistää pystyyn kasvihuone, mahdollisuuden tehdä käsitöitä olohuoneessa tulen paukkuessa pystymuurissa, mahdollisuuden tarjota ketunpojalle koti, jossa arki on omatekoista ja tunnelmallista. Ja tästähän ajatus sitten lähtikin!

Meni kuitenkin vajaa vuosi, ennen kuin unelmastamme tuli totta. Vei aikaa ennen kuin löysimme yhteisen hinnan ja oma elämäntilanteemme oli sellainen, että ajatus remontista ja muutosta tulivat kyseeseen. Olimme myös kiertäneet talonäytöissä ennen tämän talon löytymistä jo useita vuosia. Välillä aktiivisemmin ja välillä vähän laiskemmin. Kai olimme jo vähän turtuneet koko hommaan.
Jokin tässä talossa vain oli, ettemme voineet sitä sivuuttaa. Ensi maanantaina tämä ihana rintamamiestalo, jota kutsumme Hirviskäksi, siirtyy omistukseemme. Olen mielessäni siellä jo nyt. Koko ajan. Voi miten hitaasti aika menee!!

Vielä hetki elämää kerrostalossa. Kesä tuo kuitenkin tullessaan jotain uutta :)

Emme elä kuitenkaan pilvilinnoissa. Kaikesta ihanasta huolimatta talo vaatii myös paljon työtä. Muutaman näin alkuun mainitakseni kylpytilat ovat käyttöikänsä päässä, sadevesijärjestelmää ei ole, putket ovat vanhat ja piilossa, katto on ajalle uskollisesti saumapeltiä mutta pinnaltaan huonossa kunnossa ja vaatii siis ainakin uuden maalin. Myös keittiö ja vessat pitäisi päivittää ajan tasalle..vanhaa tietenkin kunnioittaen. Eli ei tässä ihan heti olla muuttoa tekemässä :D ! Mutta tiedetään ainakin, mitä tullaan vapaa-ajallamme tekemään. En tiedä, ollaanko hulluja kun tällaiseen lähdetään. Päätös talon hankintaan syntyi lopullisesti nimittäin tunnepohjalta. 

Oli vuodenvaihde ja ajoimme kotiin mieheni lapsuudenkodista. Olimme pyöritelleet ajatusta Hirviskästä jo kuukausitolkulla ja yhä uudelleen haudanneet sen ja todenneet, että meidän pitäisi sen sijaan etsiä jotain "järkevää". Siinä ajellessamme kertasimme läpi viime aikoina näkemiämme näyttökohteita ja molemmilla oli surkea fiilis. Joukossa oli juuri näitä järkeviäkin vaihtoehtoja, mutta niistä oli alkanut tulla meille inhoreaktio. Ajatus siitä, että viettäisimme elämämme järkevässä mutta sieluttomassa talossa oli kertakaikkiaan lannistava. 
Juttelimme molempien vanhemmista ja muistelimme omaa lapsuuttamme. Olemme molemmat omakotitalossa varttuneita ja molempien lapsuudenkodit ovat vielä vanhempiemme asuttamia. Meillä on siis edelleen mahdollisuus palata vanhoihin huoneisiimme, istua tutun keittiön pöydän ääressä, nähdä samat kalliot ja kulmaukset joilla lapsina leikimme. Aloimme kuitenkin puhua siitä, miten sekin aika tulee eteen, jolloin näistä taloista tullaan luopumaan ja ne myydään eteenpäin. Selvää nimittäin oli, ettemme me niihin tulisi talojen sijainnin vuoksi koskaan muuttamaan. 

Kun on omakotitalon kasvatteja eikä ole lapsuutensa aikana joutunut muuttamaan (ennenkuin on itse muuttanut ensimmäiseen omaan "kämppään") koti merkitsee minulle tärkeiden ihmisten ja muistojen lisäksi myös yhtä konkreettista paikkaa. Pysyvyyttä. Fyysistä turvapaikkaa, johon ovat tallentuneet kaikki muistot hyvästä lapsuudesta. Tajusimme, että jossain vaiheessa tulemme molemmat menettämään tämän kodin, se olisi väistämätöntä. Eikö tällöin ainoa järkevä teko ole tehdä seuraavaa turvasatamaansa sellaiseen taloon, joka tuntuu oikeasti kodilta. Jonka valinta perustuu tunteeseen turvasta ja jonka jo nyt on valmis täyttämään unelmilla ja hyvällä mielellä? Tavoitella jälleen sitä samaa taikaa, joka omassa lapsuudenkodissa asuu. Sen sijaan, että pakottaa itsensä valitsemaan järkevän ja kolkolta tuntuvan vaihtoehdon.

Siinä ajellessamme päätös kypsyi hetkessä. Hassua sinänsä, koska tätä ennen asiaa oli soudettu ja huovattu kuukausitolkulla. Ei enää yhtäkään näyttöä hampaat irvessä. Ei enää yhtäkään "vähän kivaa" vaan täysillä taistelemaan talosta, joka tuntuu kodilta ja josta teemme lapsillemme heidän turvasatamansa. Talon, jossa me haluamme vanhentua yhdessä. 
Se on meidän 1.6.2015.

Tähän alkuun siis tällainen fiilistely, ensi viikolla luvassa valokuvia ja pään raapimista.. mitäs tälle talolle nyt sitten pitäisi ekana tehdä?? :) 

Vapaapäivä

Onneksi on äiti!
Tai isoäiti tarkemmin sanottuna.
Joitain päiviä sitten äitiys otti erityisen lujille. Olimme olleet jo muutaman päivän neljän seinän sisällä ketunpojan kanssa, johtuen pienoisesta turvakaukalo-traumasta. 
Olimme yrittäneet käydä äitienpäivänä lounaalla isovanhempien kanssa, mutta ketunpoika päättikin toisin ja sai kypärämyssyn ja keväthaalariin pukemisen seurauksena aika massiivisen raivarin. Poikani on erittäin temperamenttinen, se huomattiin jo synnytyslaitoksella, mutta mitään äitienpäivän hermostumisen kaltaista ei oltu vielä koettu. Siinä vaiheessa kun vauva menee kasvoiltaan vitivalkoiseksi ja huutaessa alkaa ilmestyä verenpurkaumia kaulaan voidaan todeta, että nyt ollaan saavutettu raivon uusi aste.

Tästä johtuen emme koskaan päässeet äitienpäivälounaalle ja sen sijaan sain kaupungilta kotiinkuljetettua noutoruokaa ja jälkkäriksi miehen kokkaamat lettukestit <3. Mutta tästä jäi ketunpojalle pieni kammo turvakaukaloa kohtaan ja olin sitten päättänyt antaa pojalle vähän lomaa koko kapistuksesta. Olimme siis olleet jo muutaman päivän ajan ihan vain kotosalla (kyllä, sama kiukku kohdistui sillä hetkellä myös lastenvaunuja kohtaan). Jossain vaiheessa sitä alkaa mennä aika pöpelöksi, kun pienessä kerrostalokaksiossa tuijottelee samoja seiniä ja ikkunan takana vilistävää maailmaa. Kun lapsi on itkenyt vatsavaivoja neljä tuntia putkeen ja alla on huonosti nukuttuja öitä, eikä ole moneen päivään saanut raitista ilmaa, alkaa pinna kiristyä. Koko lapsivuodeajan mulla on myös ollut kaipuu ulos ja ihmistenilmoille. Ei sen ole tarvinnut olla muuta kuin vaunuttelua ja puiston penkillä istuskelua, kunhan olen vain päässyt vähän kotoa pois välillä. Nytkin isovanhemmat olivat ehdottaneet, että tulisin käymään mummolassa ja saisin mennä kävelylle, he kyllä katsoisivat ketunpoikaa. Päätin siis yrittää turvakaukaloa tauon jälkeen - se oli virhe.

Voi veljet sitä itkun ja huudon määrää. Keuhkot tyhjiksi, kasvot violeteiksi ja odotetaan kymmenen sekuntia....ja sitten vedettiin taas henkeä ja uusi huuto entistä lujempaa. Onneksi tällä kertaa väri kasvoilla pysyi silti punaisen ja violetin sävyissä, ei sitä pelottavaa valkoista. Tuntui tosi epäreilulta, että nenän edessä oli jo heilutettu tätä "pääset hengähtämään"-korttia, mutta nyt se evättiin. Mitä äiti voi tehdä tässä tilanteessa? No soittaa tietysti omalle äidilleen :D ! Kiukkusin ja itkin hetken hormonihirmuna puhelimessa, helpotti. Illemmalla vielä whatappittelin äitiyslomalla olevan ystäväni kanssa ja sain vertaistukea. Hieman paremmilla mielin nukkumaan!

Seuraava päivä koitti ja tiedättekö mitä? Äiti - eli ketunpojan mumma - tuli meille käymään. Keitimme kahvit ja söin aamupalan. Sitten hän käski minun imettää lapsen, nosti takin niskaani ja työnsi ovesta ulos: "mene kaupungille, kävelylle - mitä vain, mun pitää töihin vasta 13:45, sulla on siihen asti omaa aikaa". Hieman hämmentyneenä astelin ulos, hengittelin hetken raitista ilmaa ja ihastelin aurinkoista aamupäivää. Hetken mietin, miten tämän ajan hyödyntää ja päätin pitää hemmottelupäivä!

Näillä hankinnoilla ponnistettiin kohti Papusen kotitekoista hemmottelupäivää

 Hieman jotain kivaa kaupasta, ehkä kasvonaamio tai jotain ylellistä kosteutusta. Sitten kirjastoon lainaamaan hyviä kirjoja, ruokakaupan kautta vielä herkkuja mukaan ja sitten kotiin kurkkaamaan miten ketunpoika ja mumma siellä pärjäsivät. Pieniä asioita, mutta niistähän se arkipäivän luksus pitääkin rakentaa. Ja kolme kuukautta pienen lapsen kanssa kotona oltuaan täytyy myöntää, että piipahdus keskustan kaupoissa hölynpölyä shoppailemassa tuntui kuin olisi laadukkaammallakin kaupunkilomalla ollut :D ! Hurahdin viime keväänä luomukosmetiikkaan ja ostin siis kokeiluun jo kauan himoitsemani Madaran Pihlaja-body butterin. Eikä tarvinnut pettyä - koostumus oli täyteläinen ja tuoksu todella hyvä. Madaralla on samaa Pihlaja-sarjaa myös kosteusvoide, joka sopii periaatteessa kasvoille, käsille, keholle.. yksi voide kaikkeen (kuikkaan ne väkisin väännetyt lisämyyntiyritykset. Muka oma rasvansa silmänympäryksille, käsille, kasvoille, kaulalle..). Body butter on vain kosteuttavampaa ja tuntuu todella ylelliseltä! Pihlaja-sarja on kehitetty yhdessä Kemikaalicocktailia kirjoittavan Noora Shinglerin kanssa, joten vaikka kyseessä onkin latvialainen kosmetiikkasarja, on mukana ripaus suomalaistakin luomu-asennetta. 

Virkisti niin, että vesi juoksi silmistä! :O

Yllättävä hankinta oli Pirkan Argan-sarjan virkistävä kasvonaamio! Voi pojat että olikin virkistävä, vesi juoksi silmistä kun lämäisin tämän naamio-rievun kasvoillekin! Suosittelen lämpimästi kaikille väsyneille ja öitä valvoville äitiyslomalaisille! 
Palattuani siis kotiin ja vapautettuani mumman hoitotehtävistä suuntasin suihkuun ja tein kuorinnan uudella kookos-kuorintasaippualla, laitoin kasvonaamion ja testasin uuden body butterin. Olo oli kuin uudestisyntyneellä! Ei ihan kylpyläpäivä, mutta silti pala taivasta. Ketunpoika touhuili sitterissä kun kokkasin vielä keväiset mättöpastat.

Parsoja oli alunperin varmaan 10.. ne vähän katosivat lautaselta jo

 kokkailun lomassa :D

Kun haluan oikein mässäillä, päädyn yleensä tekemään pastaa. Ihan vain pastaa. Hassua sinänsä, ettei tällaisen uteliaan maistelijan tule lohturuokaa tehdessään kokattua mitään ihmeellisempää. Yleensä laitan spagetin sekaan pestoa, valkosipulia ja parmesaania. Nyt lisäsin kyytipojaksi vielä tavallista- ja kevätsipulia ja paistoin oliiviöljyssä parsoja, jotka ovat keväisin aina yhtä hyviä.

Onni ja autuus... pastaaaaaa........

Loppupäivä menikin köllötellen ketunpoika masun päällä ja kirjaston antiin tutustuessa. Pitääpä ensi kerralla jo vähän valottaa, mitä jännää talorintamalle kuuluu :) ! 
Ja miksikö aloin tätä tekstiä naputtaa? 
Muistutuksena jokaiselle äidille, että ette ole yhtään sen huonompia äitejä vaikka välillä ottaisitte omaa aikaa. Levännyt ja energinen mamma jaksaa taas paljon paremmin elää mukana ja touhuta ja häärätä, kun saa hetken hengähtää. Voimien kerääminen ei vaadi suuria hermolomia, pieni hetki itselle ja omille ajatuksille riittää. Näitä hetkiä voi sitten jokainen maustaa itselleen sopivilla elementeillä, mulle se nyt oli hyväntuoksuinen saippua, happihyppely kevätsäässä, spaghetti ja ideoita herättävät sisustus- ja remppaopukset. Jos sinulla on lähipiirissäsi lapsiperheitä et uskokaan millaisen palveluksen heille teet, kun lupaat katsoa muksuja tunnin tai pari ja vapautat vanhemmat siksi aikaa vaikka nukkumaan ilman keskeytyksiä.
Viisautta on pyytää apua ja ottaa sitä vastaan.

Hyvä-Huono äiti vappuhumussa

Kevätsurinat vain kaikille!
Koivut ovat orastavaa vihreää täynnä, valon määrä lisääntyy ja ihana, ihana kevät on täällä. Parasta aikaa, kesä on vasta edessä ja luonto kuhisee uutta elämää. Puistoissa tuoksuu multa.. Voi kun pääsisin omaan puutarhaan kuokkimaan ja kuoputtamaan. Ehkä se tänä kesänä on mahdollistakin, sen verran vinkkaan, että perjantaina tapahtuu jotain jännää talon suhteen ;) !

Sitten itse asiaan - mulla on pieni kriisi! Pari viikkoa sitten aukesi uusi puoli vanhemmuudesta. Nimittäin karhunpaini sen kanssa, mikä on lapsen kanssa moraalisesti hyväksyttävää käytöstä ja mikä ei. Nyt jälkeenpäin mua on lohdutettu, ettei tää pään sisäinen keskustelu kuulemma pääty kunnolla koskaan. Aina tulet olemaan huono äiti tai isä, teit sitten niin tai näin. :D Jokatapauksessa - olimme vappupäivänä nauttimassa keväästä kaupungilla ketunpojan kanssa. Kävimme ensin brunssilla kotimme lähellä olevassa 1900-luvun alussa paikalleen siirretyssä ravintolassa. 

Paikka on todella tunnelmallinen, sisällä paksut hirsiseinät ja vanhaa Suomifilmi-musaa, takapihalla kaunis puutarha paviljonkeineen. Pöydässä oli perusnakeista ja lihapullista aina lohilevitteisiin, pateisiin ja juustolajitelmiin, ai että! Brunssi on kyllä nerokas keksintö! Pitäisi viettää kotosallakin joskus brunsseja ja yleensäkin vain hidastaa tahtia. Luin juuri ihanan ystäväiseni, Saijan, blogista hänen mietteitään hidastamisesta kiirehtimisen keskellä. Siellä oli ajatelma:  Elämä on nyt. Suorittaminen ei ole elämää. Annetaan tilaa ajatuksillemme ja unelmillemme. Ja toi on niin totta! Siinä kartanon takapihalla aurinkoisena vappupäivänä me herkuteltiin ilman kiirettä ja nautittiin hetki ihan vain toistemme seurasta. Ketunpoika nukkui vaunuissa ja saatiin nauttia "hetkestä".

Sovimme siinä brunssista ja kauniista kevätpäivästä nauttiessamme, että alamme ottaa hetkiä itsellemme yhdessä ja erikseen. Nauttimaan uudelleen arjen pienistä asioista. Jonkinlaista hidastamista kai sekin on :). Hetkien ottaminen on vähän unohtunut tänä keväänä yösyöttöjen, vaipparallin ja talokuvioiden selvittelyn lomaan. Kartanolla tullaan järjestämään koko kesän ajan sunnuntaibrunsseja ja tiedän jo nyt, että aion ottaa tämän keikan uusiksi. Ehkä saisin vaikkapa Saijan kanssani sinne hidastamaan.

Hyvillä mielin ja täysin vatsoin siis jatkoimme matkaamme vapputorille, herkuttelimme vielä jälkkäriksi kahvit ja jäätelöt ja näimme paljon tuttuja. Tori on kyllä tällaisena päiväni mitä parhain kohtaamispaikka. Melkein tuntuu, että näinkin pienessä maalaiskaupungissa olisi isomman kaupungin hulinaa ja vauhtia - lähdet torille ja voit kohdata kenet vain!

Mieli oli keveä ja askel myös, kun suuntamisemme vielä läheiseen pubiin tapaamaan sen omistajapariskuntaa. Ja tässä kohden pääsemme siihen karhunpainiin. Meillä on siis mieheni kanssa vakiokuppila, jossa käymme monesti viikossa. Juomassa kahvit, lukemassa päivän lehdet, vaihtamassa kuulumisia muiden "vakioasiakkaiden" kanssa. Suuri osa ystävistämme käy nimittäin samassa paikassa säännöllisesti. Ja kyllä, käymme siellä myös kuuntelemassa keikkoja ja juomassa hyvää rommia. Pubi ei silti ole meille mikään juottola, vaan toinen olohuoneemme. Paikan omistajat ovat ystäviämme ja heitä on mukavaa käydä moikkaamassa aina kun siitä ohi kävelee. Nyt meitä oli pyydetty näyttämään ketunpoikaa jo lukuisia kertoja. Omistajista mies oli jo poikasen nähnyt, mutta toinen puolisko ei. Ja hän on harmitellut asiaa meille moneen kertaan ja pyytänyt useasti, että meidän toisimme ketunpojan nenänpäätä näytille. 

Nyt siis olimme yhdessä liikenteessä ja tiesimme omistajien olevan työvuorossa. Tämän lisäksi meidät oli kutsuttu paikalle lasta näyttämään. Lapset eivät ole päiväsaikaan tässä kuppilassa muutenkaan outo näky. Pubilla on muutamia "vakiolapsia", eli ystävien lapsia, jotka ovat pienestä pitäen käyneet paikan päällä pyörähtämässä vanhempiensa kanssa. Vanhemmat saavat lukaista lehdet kahvikupposen äärellä ja omistajapariskunta, lapsirakkaita kun ovat, leikkivät mielellään pienten kanssa sillä aikaa. 

Brunssiherkkuja

Niin me kärryttelimme terassille, josta meidät hihkuttiin jo sisälle ja istutettiin alas. Ketunpoika pääsi tekemään tuttavuutta omistajien kanssa ja me saimme simaa. Tunnelma oli kuppilassa kuten yleensä siihen kellonaikaan, hyvin rauhallinen. Ihmiset siemailivat kuohuviiniä ja juttelivat mukavia, paikalla oli lähinnä vierasta joukkoa niinkuin usein juhlapyhien aikaan käy: vakiokasvot karsastavat väenpaljoutta ja ne jotka eivät yleensä kuppiloihin lähde, ovat vetäneet ylioppilaslakin päähän ja lähteneet terassille näyttäytymään. Vaihdoimme kuulumisia ja kaveripariskuntamme fiilisteli, että ketunpoika on jo toinen pieni vauva, jonka he saivat sille päivälle vieraisille kuppilaansa. Jossain vaiheessa ketunpoika alkoi itkeskellä nälkää ja aioin lähteä kotiin imettämään, lähellä kun asumme. Omistajat eivät kuitenkaan malttaneet päästää meitä lähtemään ja niin he järjestivät pubin takahuoneeseen meille imetystilan. Istuin vilteillä vuoratun oluttynnyrin päällä ja nauroin omistajan kanssa, että kerta se on ensimmäinenkin, niin itselleni kuin heidän takahuoneelleenkin :D !

Ihmettelin takahuoneesta palatessani viereisestä pöydästä saamiamme katseita. Iäkkäämpi pariskunta katsoi meitä todella halveksivasti, olivat ehtineet jo siihen mennessä nauttia useammankin kuohuviinilasillisen ja ilmeisesti se laski häveliäisyyttä ja teki heidän paheksuntansa näkyvämmäksi. En ollut uskoa, että me olimme katseiden kohde, käännyin monta kertaa katsomaan heitä ihan vain varmistaakseni, että katsovatko he todella meitä. Miksi? Mitä pahaa olimme tehneet? 

Kävellessämme kohti kotia se iski mieleeni: me olimme vieneet vauvan kuppilaan! Vanhemmat kävivät baarissa pienen vauvan kanssa! Isä ja äiti veivät pienokaisensa humalaisten keskelle! Siitä siinä oli ollut kyse - hiljaisesta tuomitsemisesta. Heidän mielestään olimme toimineet moraalisesti väärin. Varmaankin vielä olettivat, että olimme käyneet oluella ja lapsiraukka joutui pyörimään mukana. Häkellyttää vieläkin koko tilanne. Mitä mieltä te olette - olimmeko moraalittomia ja huonoja vanhempia kun veimme lapsemme baariin?
Itse en osaa nähdä tilanteessa mitään väärää. Kävimme tapaamassa ystäviämme paikassa jossa käymme muutenkin säännöllisesti ja jonka tiedämme olevan kaupungin rauhallisimpia pubeja. Kuppila oli hiljattain auennut ja tunnelma oli rauhallinen sekä "selväpäinen", me olimme selvinpäin, tulimme paikalle omistajien kutsumina. Miksi luettelen näitä asioita? Pelkään tuomitsemista, se oli oikeasti todella kurja tunne: Olla jonkun silmissä se huono äiti. 

Tavallisesti en juuri välitä mitä muut minusta ajattelevat, mutta tässä asiassa olen tuore äiti, tällainen kritiikki menee todella nahan alle. Ja tässä oli kyse vain katseista, kauhulla odotan, mitä kaikkea neuvolassa tulee kuulemaan vuosien kuluessa :D ! Sano Sinä, mitä mieltä olit tuosta tilanteesta? Tai mitä ajattelisit, jos näkisit vanhemmat pienen lapsen kanssa pyörähtämässä baarissa? 
Näin jälkeenpäin on pakko painaa päänsä nöyränä alas ja ottaa äidin huonon omantunnon viitta harteille kannettavaksi. Lapsekkaat ystäväni ovat vitsailleet, että tästä se nyt sinullakin alkaa - jatkuva huono omatunto tehdyistä tai tekemättä jätetyistä asioista lapsesi suhteen. 

Nyt siis kriisin ja mietinnän paikka on se, miten ison osan vanhemmuudesta muodostaa huono omatunto ja pakottava tunne siitä, että tässäkin asiassa olisi pitänyt toimia jotenkin toisin. Ai että. Äitiyden iloja! 
Oli niin tai näin - meidän vappumme huipentui baarireissun jälkeen kotona simaan, tippaleipiin ja rinkeleihin: pyhä kolminaisuus joita ilman vappu ei ole vappu! Valoisaa ja suvaitsevaista kevättä kaikille!

Ketunpojan ensimmäiset juhlat

Ihana elämä!
Tuntuu, että elän sellaisessa kirkkaankeltaisessa saippuakuplassa, kaikki näkyy lämpimissä sävyissä ja elämässä tapahtuu vain hirmu hyviä asioita. Aina ei voi olla näin, senhän tajuaa jokainen. Mutta kun tällaisen euforian tilan saavuttaa, päätin että uppoudun siihen täysillä. Ihan liian usein keskitymme kaikessa niihin negatiivisiin puoliin ja menetämme samalla niin paljon. Menetämme mahdollisuuden pysähtyä ja todeta, että juuri nyt, tässä hetkessä, kaikki on hyvin. Kaikki saattaa olla jopa täydellistä. Tästä ohikiitävästä tunteesta voisimme saada paljon voimaa ja jaksamista. Vikoja etsiessämme hautaamme hyvät hetket kaiken sen väkisin etsityn paskan alle. Tästä minäkin sain muistutuksen tasan kuukausi sitten.

Ketunpoika kasvaa rohinalla, pian on jo kolmikuukautisneuvola, mihin tämä aika karkaa?? Meillä oli kastejuhlat tasan kuukausi sitten ja poikanen sai nimen sekä neljä mahtavaa kummia, joiden tiedän olevan täysillä mukana lapsemme elämässä. Poikasen kastemekko on ollut myös miehelläni sekä ilveksillä. Nyt kaikki perheemme miehet ovat siis saaneet nimen samassa kastemekossa. Kastemaljana meillä oli käytössä sama malja, jota pappi käytti minut kastaessaan. Saimme siis jotain vanhaa ja lainattua juhliin mukaan, tuntui hyvältä ja tärkeältä :).

 Kun olen yrittänyt näin jälkeenpäin muistella juhlia täytyy myöntää, että ne menivät aika lahjakkaasti "ohi" itseltäni. Muistan jännittäneeni hirveästi ja säntäilleeni ees taas vähän koko ajan. Papin kaunis puhe on jäänyt mieleen ja se, että oli ensimmäinen oikeasti lämmin kevätpäivä. En sen sijaan muista jutelleeni juuri kenenkään kanssa, istahtaneeni juomaan kahvia rauhassa viittä minuuttia pidemmäksi ajaksi tai rentoutuneeni lainkaan. Kaikki tämä jännitys ja tohina olivat täysin turhaa, koska ketunpoika klaarasi ensimmäiset juhlansa edustavasti; pieni äännähdys kasteveden koskettettaessa päälakea, nukkumista ja hieman ristiäisvieraiden silmäilyä vaunusta käsin.

 
Teimme vielä sellaisen periaatepäätöksen ettemme aio stressata näistä juhlista, vaan haluamme olla läsnä ja nauttia joka hetkestä. Niinpä varasimme tilat seurakuntakeskukselta; ei tarvitse siivota ja viuhottaa pölyhuiskan kanssa. Tilasemme myös herkut - suklaatäytekakun ja kalavoileipäkakun - seurakunnan kautta: Ei multitaskaamista keittiössä leipomusten ja lastenhoidon välillä. Miehen sisko lupautui esiintymään puolisonsa kanssa juhlissa. He myös huolehtivat virsien säestyksestä kitaralla: ei mitään paineita "ohjelmasta" jota nyt kastetoimituksen lisäksi ei ristiäisissä ole yleensä muutenkaan. Tämän lisäksi ketunpojan kummit auttoivat kastemekon pukemisessa, tilan koristelussa ja olivat muutenkin isona apuna ja tukena.

Mutta niin siinä kävi, että viuhottamiseksi ja jännittämiseksi touhu meni kuitenkin :D!

 Onnistuin saamaan kierrokset siitä, etteivät kukka-asetelmat olleetkaan sellaisia kuin olin toivonut. Olin sopinut kukkakaupan kanssa, että matalista kimpuista lähtisi pitkät köynnökset, jotka saisin sitten asetella kahvi- ja kastepöydässä kauniisti kakun ja kastemaljan ympärille / lomaan. Sain kyllä kaksi kaunista kimppua, mutta ilman köynnöksiä. Tämäkös mammaa harmitti suuresti, heti meni toisin kuin mielikuvissa!

Olin toivonut täytekakun päälle haikaraa kakkukoristeeksi, tämä oli meille luvattu. Kakkukoriste näytti silti ihan joltain muulta, kuin mitä oli sovittu. Onnistuin siis saavuttamaan jo juhlien alkaessa tyytymättömän ja ees taas säntäilevän hormoni-mamma-meiningin :D !

Mutta sitten kun aloin kuunnella papin puhetta ja katsoin ketunpoikaa kummitätinsä sylissä tajusin, että tässä sitä nyt mennään. Nyt emme ole vieraina, vaan tämä on meidän juhlamme. Tämä tapahtuu juuri nyt, juuri meille. 
Katsoin omia vanhempiani, jotka kuuntelivat silmät kyynelissä kun pappi rukoili suojelusta pienelle ketunpojalle. He olivat nyt isovanhempia ja rakkaus juhlasalissa oli käsinkosketeltavaa. Katsoin kummeja ympärilläni ja tajusin miten onnekkaita olimme, kun olimme saaneet niin paljon upeita ihmisiä elämäämme. Ja miten mahtavia aikuisia he tulisivat olemaan pienelle lapselleni. Katsoimme miehen kanssa toisiimme ja molempien silmistä valuivat kyyneleet, tiesin että ajattelimme samaa. 
Sillä hetkellä päätin sukeltaa siihen kirkkaankeltaiseen kuplaan, josta nyt maailmaa ja kevättä tarkkailen. Näin mahtava ja ainutkertainen hetki oli miltei mennä sivu suun. Ja vain siksi, että me peruspessimistiset ihmiset tuppaamme tarkkailemaan maailma useimmiten puolityhjä lasi kädessä.
Loppupeleissä siis ihan se ja sama, oliko kakun päällä haikara vai ei, ketunpoika sai nimen ja kasteen <3!
Suosittelen sukeltamaan tänne kuplaan mun kanssa!

Loppuun mielenkiintoinen huomio:
Olemme mieheni kanssa kutsuneet poikaamme ketunpojaksi. Nimi juontaa siitä, että poikamme hiukset hohtavat punaisina päivänvalossa (molemmat isoäidit ovat punapäitä, saa nähdä mitä ketunpojasta vielä tulee ;) ). Sukunimeni myös viittaa jollain muinaisruotsilla kuulemma ovelaa kettua (en ole koskaan tarkistanut tämän todenperäisyyttä, mutta hauska ajatus. Joidenkin ystävien keskuudessa käsite "foxy lady" on jäänyt vakituisesti käyttöön).
Tajusin vasta kastejuhlan iltana, että tämä kettuteema tulee jatkumaan. Kaksi neljästä kummista ovat nyt antaneet toisistaan tietämättä kettuaiheisia lahjoja pojallemme; kalevalan kettu-riipuksen, kettu-pehmolelun, kettu-karkkeja (taisi olla enemmän vanhemmille :) )ja vaatteita joissa repolainen seikkailee. Huomasin myös, että ainoa raskausaikana vauvalle ostamani vaatekappale on söpö, retro samettinen Nuttu Nurin-potkupuku jossa seikkailee - kukapa muukaan kuin - ketturepolainen!