tiistai 26. toukokuuta 2015

Koti!


Nyt tulee kovettu blogipäivitys: Koti!!

Nyt se on totta, meillä on ikioma talo!! Pitkään etsittiin miehen kanssa juuri meille sopivaa tupaa, käytiin katsomassa niin uusia kuin vanhojakin, rempattuja ja alkuperäisessä kunnossa olevia, käkikelloja, valesokkelilituskoja.. Joistakin kohteista tiesimme heti kynnyksen ylitettyämme, ettei se ole meitä varten. Jotkut tuntuivat järkeviltä ratkaisuilta mutteivät silti kodilta. 
Viime kesänä, hyvin pian ketunpojan ilmoitettua olemassaolostaan, kävimme katsomassa 50-luvulla rakennettua rintamamiestaloa joka komeili isolla tontilla rauhallisen pikkutien varrella. Aluksi en innostunut talosta yhtään, vaikka meidän yhteinen haave on jo vuosia ollutkin vanha talo jossa on sielua, mieluiten rintamamiestalo.
Mielestäni tontti oli pelkkää suurta ja harmaata sepelipihaa ja jotenkin varjoinen ja synkkä (en tajua mistä ajatuksen revin..). 

Mieheni taas oli erittäin innoissaan heti alusta lähtien. Hän näki mahdollisuuksia isossa pihassa, vähän remontteja läpikäyneessä talossa, elintasosiivessä joka on rakennettu samaan aikaan muun talon kanssa jo 50-luvulla arkkitehdin suunnittelemana..ja sai pikkuhiljaa mutkin innostumaan. Itse talohan on aivan ihastuttava! Hieman tavallista enemmän neliöitä elintasosiiven ansiosta, pystymuuritakka, sormipaneelia, lautalattiaa.. Paljon semmosia hyviä juttuja, joista tämmönen henkisen mummolan etsijä löytää mahdollisuuksia. 
Kiikkutuolit, emaliastiat, pirtinpöytä, räsymatot.. Joku voisi puhua folklore-tyylistä. Itse kutsun viehtymystäni vanhaan "hyvään aikaan" henkiseksi mummoudeksi. Aloin nähdä tässä talossa mahdollisuuden tehdä hilloja ja säilöä niitä suolasienten kera kellariin, mahdollisuuden perustaa kasvimaa ja pistää pystyyn kasvihuone, mahdollisuuden tehdä käsitöitä olohuoneessa tulen paukkuessa pystymuurissa, mahdollisuuden tarjota ketunpojalle koti, jossa arki on omatekoista ja tunnelmallista. Ja tästähän ajatus sitten lähtikin!

Meni kuitenkin vajaa vuosi, ennen kuin unelmastamme tuli totta. Vei aikaa ennen kuin löysimme yhteisen hinnan ja oma elämäntilanteemme oli sellainen, että ajatus remontista ja muutosta tulivat kyseeseen. Olimme myös kiertäneet talonäytöissä ennen tämän talon löytymistä jo useita vuosia. Välillä aktiivisemmin ja välillä vähän laiskemmin. Kai olimme jo vähän turtuneet koko hommaan.
Jokin tässä talossa vain oli, ettemme voineet sitä sivuuttaa. Ensi maanantaina tämä ihana rintamamiestalo, jota kutsumme Hirviskäksi, siirtyy omistukseemme. Olen mielessäni siellä jo nyt. Koko ajan. Voi miten hitaasti aika menee!!


Vielä hetki elämää kerrostalossa. Kesä tuo kuitenkin tullessaan jotain uutta :)

Emme elä kuitenkaan pilvilinnoissa. Kaikesta ihanasta huolimatta talo vaatii myös paljon työtä. Muutaman näin alkuun mainitakseni kylpytilat ovat käyttöikänsä päässä, sadevesijärjestelmää ei ole, putket ovat vanhat ja piilossa, katto on ajalle uskollisesti saumapeltiä mutta pinnaltaan huonossa kunnossa ja vaatii siis ainakin uuden maalin. Myös keittiö ja vessat pitäisi päivittää ajan tasalle..vanhaa tietenkin kunnioittaen. Eli ei tässä ihan heti olla muuttoa tekemässä :D ! Mutta tiedetään ainakin, mitä tullaan vapaa-ajallamme tekemään. En tiedä, ollaanko hulluja kun tällaiseen lähdetään. Päätös talon hankintaan syntyi lopullisesti nimittäin tunnepohjalta. 

Oli vuodenvaihde ja ajoimme kotiin mieheni lapsuudenkodista. Olimme pyöritelleet ajatusta Hirviskästä jo kuukausitolkulla ja yhä uudelleen haudanneet sen ja todenneet, että meidän pitäisi sen sijaan etsiä jotain "järkevää". Siinä ajellessamme kertasimme läpi viime aikoina näkemiämme näyttökohteita ja molemmilla oli surkea fiilis. Joukossa oli juuri näitä järkeviäkin vaihtoehtoja, mutta niistä oli alkanut tulla meille inhoreaktio. Ajatus siitä, että viettäisimme elämämme järkevässä mutta sieluttomassa talossa oli kertakaikkiaan lannistava. 
Juttelimme molempien vanhemmista ja muistelimme omaa lapsuuttamme. Olemme molemmat omakotitalossa varttuneita ja molempien lapsuudenkodit ovat vielä vanhempiemme asuttamia. Meillä on siis edelleen mahdollisuus palata vanhoihin huoneisiimme, istua tutun keittiön pöydän ääressä, nähdä samat kalliot ja kulmaukset joilla lapsina leikimme. Aloimme kuitenkin puhua siitä, miten sekin aika tulee eteen, jolloin näistä taloista tullaan luopumaan ja ne myydään eteenpäin. Selvää nimittäin oli, ettemme me niihin tulisi talojen sijainnin vuoksi koskaan muuttamaan. 

Kun on omakotitalon kasvatteja eikä ole lapsuutensa aikana joutunut muuttamaan (ennenkuin on itse muuttanut ensimmäiseen omaan "kämppään") koti merkitsee minulle tärkeiden ihmisten ja muistojen lisäksi myös yhtä konkreettista paikkaa. Pysyvyyttä. Fyysistä turvapaikkaa, johon ovat tallentuneet kaikki muistot hyvästä lapsuudesta. Tajusimme, että jossain vaiheessa tulemme molemmat menettämään tämän kodin, se olisi väistämätöntä. Eikö tällöin ainoa järkevä teko ole tehdä seuraavaa turvasatamaansa sellaiseen taloon, joka tuntuu oikeasti kodilta. Jonka valinta perustuu tunteeseen turvasta ja jonka jo nyt on valmis täyttämään unelmilla ja hyvällä mielellä? Tavoitella jälleen sitä samaa taikaa, joka omassa lapsuudenkodissa asuu. Sen sijaan, että pakottaa itsensä valitsemaan järkevän ja kolkolta tuntuvan vaihtoehdon.

Siinä ajellessamme päätös kypsyi hetkessä. Hassua sinänsä, koska tätä ennen asiaa oli soudettu ja huovattu kuukausitolkulla. Ei enää yhtäkään näyttöä hampaat irvessä. Ei enää yhtäkään "vähän kivaa" vaan täysillä taistelemaan talosta, joka tuntuu kodilta ja josta teemme lapsillemme heidän turvasatamansa. Talon, jossa me haluamme vanhentua yhdessä. 
Se on meidän 1.6.2015.

Tähän alkuun siis tällainen fiilistely, ensi viikolla luvassa valokuvia ja pään raapimista.. mitäs tälle talolle nyt sitten pitäisi ekana tehdä?? :) 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti