Mä teen sen taas.
Nimittäin elämäntapamuutoksen :D ! Se on jo oikeastaan vitsi parin kaverin keskuudessa. Aina hetkittäin saan semmosen puuskan, että nyt on pakko ottaa itseään niskasta kiinni ja aloittaa uusi, terveellisempi elämä.
Nyt kun kevät on koittanut niin tuntuu, että aurinko valaisee nurkissa olevien pölypallojen lisäksi myös näitä talven aikana kertyneitä raskauskiloja. Nyt olisi hyvä hetki vetää pitkästä aikaa lenkkarit jalkaan ja lähteä ulos luontoon kärryttelemään ja ehkä samalla sulattamaan parit ylimääräiset kilot.
Yleensä olen aloittanut jonkun ankaran kuurin, johon sisältyy tiukka ruokavalio ja rääkkiin asti menevä treeni. Jollain sadistisella tavalla nautin siitä tunteesta, kun hiki ropisee treenimattoon enkä jaksaisi enää hetkeäkään. Kun siinä vaiheessa jaksaa vielä vähäsen, voittaa itsensä ja se on "se fiilis", minkä vuoksi rääkkiin lähden.
Mulla on kuitenkin se ongelma, että tällaiset kuuriluonteiset parin kuukauden rysäykset yleensä pysähtyvät kuin seinään. En saa koskaan muunnettua kuntokuureja jokapäiväiseen elämään ja arkeen soveltuviksi ja palaan äkkiä vanhoille tavoilleni. Eli jäkittämään sohvalla ja mussuttamaan karkkia.
Joten tällä kertaa halusin aloittaa kuntorempan, jossa ei ole mitään äkkinäistä, ei mitään äärimmäistä eikä mitään ehdottomuuksia. Tällä tavoin, pieniä muutoksia tekemällä, saisin ehkä paremmin karsittua epäterveellisiä elämäntapoja ja otettua niiden tilalle vaikka yhden kävelylenkin enemmän tai pari kourallista enemmän vihreää lautaselle. Pysyvästi.
Eli kauhee into ja tarmo lähteä tekemään, mutta miten? Ongelmana oli nyt se, etten oikein uskalla kunnolla laihduttaa ruokavaliossa imetyksen takia. Kaikkein tärkeintä kuitenkin on, että vauva saa rintamaitoa jossa on kaikki ravintoaineet kohdillaan. Pitäisi myös keksiä sellaisia tapoja liikkua, jotka jäisivät tavaksi. Pyysin apuun Tiinaa, joka oli vanha tuttu jo lukioajoilta ja joka on siis ammatiltaan personal trainerina. Tiinan blogiin pääset tästä.
Hän nakutteli mulle treeniohjelman, jonka saisin näppärästi toteutettua kiperälläkin aikataululla ihan kotioloissa, sekä ruokavalion jossa on vähän kaikkea mukavasti eikä mikään ole suoranaisesti kiellettyä. Nyt liikkeet on käyty yhdessä läpi ja ruokavalio opeteltu, maanantaina aloitan oikein kunnolla! Toivottavasti tästä tulisi hyvä fiilis ja energiaa ja voimaa tähän kevääseen. Raportoin, kuinka muijan käy :D...
Mitäs muuten kuuluu..
No jännää kuuluu! Olen aikaisemmin täällä blogissa hajoillut taloasioita. Uutta kotia on etsitty todella aktiivisesti viimeiset 12 kuukautta ja viimein uskallan sanoa, että nyt voisi olla jotain lupaavaa tiedossa! Mutta kerron tästä lisää heti kun on jotain varmempaa. Kuten mieheni sanoi pari päivää sitten; mä en usko ennenkuin nimet on kauppakirjoissa! Eli kiiruhdetaan varoen vielä hetki..
Mutta jänniä, jänniä juttuja on luvassa, toivon mukaan!!
Nyt jätän herkut hetkeksi ja keskityn karsimaan sokeria ruokavaliosta, huomaan nimittäin olevani sokrukoukussa tällä hetkellä. Näin löpöilylauantain kunniaksi ajattelin vääntää perheelle kuitenkin herkkuja ja maistella vielä itsekin - vähän niinku pankkoon :D !
Ketunpoika nukkuu pinnasängyssä ja mies lähti isompien ilvesten kanssa leikkikentälle. Täydellinen tilaisuus siis päästä keittiöön tekemään lauantaipöperöt herkutteluhengessä :) ! Tässä siis pari uutta reseptiä, olkaapa hyvät!
lauantai 25. huhtikuuta 2015
"Oikeasti hyvä" lihapullat tomaattikastikkeessa
Kaunottaren ja Kulkurin romanttinen ravintolakohtaus on aivan ihana. Spagetti ja lihapullat näyttävät herkullisilta ja onhan se nyt aitoa ritarillisuutta, että viimeinen lihapulla tarjotaan leidille! Ajatus mehevistä lihapullista tomaattikastikkeessa houkuttaa ja vuosia yritin loihtia tätä herkkua ja saada siitä maukasta. Yhä uudelleen tulin vain siihen lopputulokseen, että kastike maistui keskinkertaiselta enkä halunnut lisätä siihen lihapullia, jotka olisivat kärsineet valjuun tomaattisoosiin joutumisesta. Ja tähän lopputulokseen tulin jopa silloin kun haudutin kastiketta tuntitolkulla tuoreista tomaateista. Jos jollakulla siis on oikeasti hyvä tomaattikastikkeen ohje, teen mielelläni vaihtarit, sillä tämän ruokalajin jalostaminen ei pääty kohdallani milloinkaan.
Kun sitten onnistuin tällä kastikkeella, olin onneni kukkuloilla. Joo-o, jostain se pitää pienen ihmisen arkiset ilonsa repiä :D. Eli oikeasti mehukas tomaattikastike, jossa lihapullat toimivat. Eikä tätä tarvitse hauduttaa tuntitolkulla ja maku on silti täyteläinen ja vahva. Kannattaa tarjota spagetin kanssa, muistakaa vain jättää emännälle se viimeinen lihapulla..
Tomaattikastike:
2 rkl öljyä
1 sipuli
1 murskattu valkosipulinkynsi
1 l tomaattimehua
1 tlk tomaattisosetta
1 rkl sokeria
pieni nippu hienoksi hakattua persiljaa
1 tl oreganoa
1 tl suolaa
1 laakerinlehti
Kuori ja silppua sipuli. Kuullota silppua 10 minuuttia öljyssä. Lisää loput aineet ja anna kiehua miedolla lämmöllä puolisen tuntia.
Lihapullat:
400 g jauhelihaa
1 iso sipuli
1 dl kaurahiutaleita
1 dl kermaa
1 tl suolaa
2 rkl soijakastiketta
Turvota hiutaleet kermassa. Lisää muut aineet. Paista pullat 220 asteessa 10-15 minuuttia. Upota pullat kastikkeeseen ja kiehuta vielä 10 minuuttia. Tarjoa spagetin kera.
Kun sitten onnistuin tällä kastikkeella, olin onneni kukkuloilla. Joo-o, jostain se pitää pienen ihmisen arkiset ilonsa repiä :D. Eli oikeasti mehukas tomaattikastike, jossa lihapullat toimivat. Eikä tätä tarvitse hauduttaa tuntitolkulla ja maku on silti täyteläinen ja vahva. Kannattaa tarjota spagetin kanssa, muistakaa vain jättää emännälle se viimeinen lihapulla..
2 rkl öljyä
1 sipuli
1 murskattu valkosipulinkynsi
1 l tomaattimehua
1 tlk tomaattisosetta
1 rkl sokeria
pieni nippu hienoksi hakattua persiljaa
1 tl oreganoa
1 tl suolaa
1 laakerinlehti
Kuori ja silppua sipuli. Kuullota silppua 10 minuuttia öljyssä. Lisää loput aineet ja anna kiehua miedolla lämmöllä puolisen tuntia.
Lihapullat:
400 g jauhelihaa
1 iso sipuli
1 dl kaurahiutaleita
1 dl kermaa
1 tl suolaa
2 rkl soijakastiketta
Turvota hiutaleet kermassa. Lisää muut aineet. Paista pullat 220 asteessa 10-15 minuuttia. Upota pullat kastikkeeseen ja kiehuta vielä 10 minuuttia. Tarjoa spagetin kera.
Uuniomenamurupaistos
Uuniomenamurupaistos
on helppo tehdä ja on yksi bravuureistani, kun haluan jotain makeaa
herkkua. Täyteläisen maun salaisuus piilee siinä, että omenanpaloja
haudutetaan fariinisokerissa ja voissa 40 minuuttia ennen kuin
päälle painellaan muruseos. Ja tämän herkun kaverina toimii luontevasti vaniljajäätelö.
1 kg omenakuutioita
1,5-2 dl fariinisokeria
1 rkl kanelia
0,5 tl kardemummaa
50 g voita
Muruseos:
100 g voita
1,5 dl sokeria
2,5 dl kaurahiutaleita
3 dl vehnäjauhoja
0,5 tl vaniljasokeria
ripaus suolaa
+ vaniljajätskiä
Sekoita omenat ja mausteet vuokaan. Paloittele voi nokareiksi joukkoon ja paista 180 c noin 40 minuuttia. Sekoittele välillä ja nosta vuoka uunista kun palat alkavat pehmetä ja saada väriä.
Tee muruseos omenoiden paistuessa, eli nypi kuivat aineet voihin käsin. Painele muruseos omenapalojen päälle tasaisesti ja paista vielä noin 25 minuuttia tai kunnes pinta on kauniin kullanruskea.
1 kg omenakuutioita
1,5-2 dl fariinisokeria
1 rkl kanelia
0,5 tl kardemummaa
50 g voita
Muruseos:
100 g voita
1,5 dl sokeria
2,5 dl kaurahiutaleita
3 dl vehnäjauhoja
0,5 tl vaniljasokeria
ripaus suolaa
+ vaniljajätskiä
Sekoita omenat ja mausteet vuokaan. Paloittele voi nokareiksi joukkoon ja paista 180 c noin 40 minuuttia. Sekoittele välillä ja nosta vuoka uunista kun palat alkavat pehmetä ja saada väriä.
Tee muruseos omenoiden paistuessa, eli nypi kuivat aineet voihin käsin. Painele muruseos omenapalojen päälle tasaisesti ja paista vielä noin 25 minuuttia tai kunnes pinta on kauniin kullanruskea.
torstai 16. huhtikuuta 2015
Synnytystarina
Musta tuli äiti!
Jaan tuon seikkailun nyt tässä. Osin siksi, että haluan muistaa kirjaamalla siitä jokaisen hetken, pelkään ajan haalistavan muistot ja tapahtumat. Ja osin siksi, että tiedän muutaman ystäväni jännittävän synnytystä ja tämä - toivon mukaan - helpottaa heidän pelkojaan:
Torstaiaamuna, noin 6:00 aikaan olin melko varma, että tihkun lapsivettä. Koko edellisen illan ja yön olin supistellut, vaikkakin kivuttomasti ja vauva oli ollut masussa aika vaisuna. Olin kuullut, että juuri ennen synnytystä vauvan liikkeet muuttuvat ryömivämmiksi ja näiden ajatusten parissa köpsyttelin vessasta takaisin sänkyyn ja herätin mieheni. Olin jotenkin tosi tyyni asian kanssa, olin nimittäin vain muutamia päiviä sitten epäillyt samaa tihkumista vaikkakin epäily oli osoittautunut vääräksi. Miksi tälläkään kertaa kyse olisi muusta kuin hätäilystäni?
Soitin kuitenkin synnytysosastolle ja nämä ehdottivat, että tulisimme paikan päälle varmistumaan tilanteesta. Sovimme, että nukun muutaman tunnin ja menen sitten näyttämään nenääni osastolla. Näin tehtiin, en tosin saanut enää levättyä ja nukkuminen oli muutenkin sujunut jo viimeiset pari viikkoa vähän niin ja näin - ison mahan kanssa. Odottelimme puoleen päivään asti ennenkuin lähdimme sairaalalle, emmekä ottaneet edes sairaalakassia mukaan. Olimme varmoja siitä, että palaamme kotiin.
Pääsin köllöttelemään tutkimushuoneeseen, jossa masuuni kiinnitettiin antureita ja hetken aikaa odotettiin, aistisivatko ne supistuksia. Meno oli aika vaisua ja tästäkin jo arvelin, että olimme hätiköineet ja kyseessä oli väärä hälytys. Kun kuitenkin lääkäri vielä tutki minut hän totesi, että vaikka vuoto olikin erittäin vähäistä, tihkuin todellakin lapsivettä.
Yhtäkkiä meidän vähättelemämme pyörähdys synnytysosastolla olikin kääntynyt siihen, miten lääkäri selitti ettei päästä minua enää kotiin. Mikäli synnytys ei käynnistyisi tämän päivän aikana, he käynnistävät sen huomenaamulla. Lääkäri totesi, etten lähtisi täältä enää ilman vauvaa. Olo oli hieman pöllähtänyt, kun hoitaja ohjasi meidät huoneeseen jossa tulisin viettämään seuraavan yön. Onneksi olin ottanut mukaan synnytystoivelistan, johon olin kirjannut ylös ajatuksia ja toiveita synnytykseen liittyen. Hoitaja kävi listan läpi kärsivällisesti kanssani ja sanoi kirjaavansa siitä asioita muistiin kätilöä varten. Hän esitteli synnytysjakkaraa, kertoi miten seuraava yö ja aamu tulevat menemään ja koitti muutenkin rauhoitella minua.. edessä olevat tapahtumat kun alkoivat nyt vasta valjeta tälle pöllähtäneelle äidille.
Kävimme sairaalan kahvilassa mieheni kanssa, ostimme laskiaispullat ja pohdimme tilannetta hieman vaisuina. En usko että vielä siinä vaiheessa kumpikaan meistä oli sisäistänyt, että synnytykseni (jos tätä hidasta avautumisvaihetta voi niin kutsua) oli alkanut. Hoitajat suosittelivat, että rasittaisin itseäni illan aikana avautumisvaiheen nopeutumiseksi. Mikäli synnytys jouduttaisiin käynnistämään keinotekoisesti huomenaamulla, supistukset alkaisivat kuulemma lujina äkkiarvaamatta ja tulisivat todennäköisesti olemaan todella kivuliaat. Mikäli synnytys taas saisi edetä omalla painollaan, supistukset voimistuisivat pikkuhiljaa eivätkä näin ollen tuntuisi yhtä rankkoina.
Olin jännittänyt etukäteen kipua. Tai en oikeastaan itse kipua vaan sitä, miten siihen reagoisin. En ole ikinä joutunut kokemaan todella kovaa fyysistä kipua ja pelkäsin, etten kestäisi sitä tosipaikan tullen, tai etten sen vuoksi kykene toimimaan kätilön ohjeiden mukaan. Yleensäkin murehdin että jotain menisi pieleen sen vuoksi, miten kipu vaikuttaa minuun.
Synnytystä edistääksemme aloimme siis kipuamaan mieheni kanssa sairaalan portaita, viittä kerrosta ylös ja alas. Iltapäivällä hänen piti kuitenkin lähteä töihin. Huoneessa tuli todella hiljaista, jännitti ja hirvitti yhtä aikaa! Ilman miestäni tuntui, että olen jotenkin todella yksin, joten päätin upottaa kaiken jännitykseni portaiden rappuamiseen. Lopulta olin niin kuitti, että synnytysosaston pitkän käytävän kävely riitti pitämään hengästymisen yllä. Ison mahan kanssa fyysisen rasituksen aiheuttaminen oli aika simppeliä hommaa :). Koitin whatsappailla ystävien kanssa ja onneksi äidin ja yhden ystävän kanssa puhelimessa puhuminen rauhoittivat hieman levottomaa olotilaa. Olin alkanut hiljalleen huomata, että synnytyspoltot vahvenivat ja tunsin oloni huojentuneeksi! Ehkä kaikki etenisi luonnollisesti, eikä käynnistystä tarvitsisi tehdä. Vielä tässä vaiheessa en osannut yhtään arvioida, millaisella aikataululla vauva voisi syntyä.
Illan aikana huoneeseen majoittui toinen äiti, joka oli myös avautumisvaiheessa ja tuntui olevan aika kovissa kivuissa. Hän sai kipu- ja unilääkkeitä, innostuin pyytämään itsellenikin unilääkettä. Kivut alkoivat voimistua ja hiljalleen aloin tajuta, että seuraavan yön aikana ei tulisi juuri nukuttua ilman jonkinlaista apua. Manasin hiljaa mielessäni, miksi olin herännyt edellisenä aamuna jo 6:00 enkä ollut yrittänyt nukkua sen jälkeen - en kotona enkä täällä osastolla. Kaikki energia oli mennyt jännittämiseen ja tohinaan.. nyt kellon ollessa puolessa yössä ja ollessani kippuralla jokaisen supistuksen aikana, uni oli todella, todella kaukana vaikka väsymys olikin kouriintuntuvaa.
Sain unilääkkeen ja olisin voinut ehkä nukahtaakin aina muutamiksi minuuteiksi kerrallaan (supistusten väli oli noin 10 minuuttia), ellei viereisessä sängyssä ollut mamma olisi purkanut omaa jännitystään minuun loputtomalla papatuksella. Hän esitteli vauvanvaatteita joita oli mukaan pakannut, näytti kännykästään miten hän sekundaattorin avulla kellottaa supistuksiaan, kävi läpi raskauden aikaisia kokemuksiaan.. Ja samaan aikaan meikäläinen makaa omalla puolellaan ja koittaa hengityksellä ja keskittymisellä pitää kivun ja kaiken ylimääräisen hälyn poissa. Voin sanoa, että vaikeustasoa oli nostettu :D ! Sen verran kohteliaaksi on vain taidettu kasvattaa, etten sitten kehdannut pyytää hiljaisuutta vierustoverilta. Eli ei unta tai sen kummemmin lepoakaan sinä yönä.
Se, missä järjestyksessä asiat yöllä tapahtuivat, on vähän hämärän peitossa kun yritin keskittyä vain olennaiseen, eli supistusten vastaanottamiseen. Kello oli arviolta 02, kun läväytin loput lapsivedet sänkyyn. Ja voi pojat se olikin kunnon läväytys :D ! Olin kyllä kuullut, että lapsiveden tulo on yksi poksahdus ja holahdus, mutta yllätys se silti oli! Kätilö tuli tunnustelemaan tilannetta ja totesi, että aamuun mennessä pääsisimme synnytyssaliin. Tässä vaiheessa soitin miehelleni, että tämä osaisi olla hälytysvalmiuksissa ja valmiina lähtemään sairaalaan. Olimme kyllä viestitelleet koko illan ja yön, mutta tässä vaiheessa viestin laittaminen ei enää onnistunut ja maailma alkoi olla aika sumeaa. Sovimme, että mieheni koittaa nukkua tunnin verran ja tulee sitten jo odotushuoneeseen päivystämään, että pääsisi nopeasti luokseni kun on aika siirtyä synnytyssaliin. Tieto siitä, että hän olisi ihan lähellä (vaikkei luokseni pääsisikään vielä) oli jotenkin lohdullista! Tiesin, että tuki ja turva oli ihan lähellä.
Aamulla, n. 06 aikoihin pyysin kätilöä taas luokseni, koska aloin olla niin kipeänä ja väsynyt yön jäljiltä, että kaipasin kovasti jo unta! Jos en siis pääsisi nyt synnytyssaliin niin tahtoisin jotain kivunlievitystä, nyt olisi joko pakko päästä "hommiin" tai sitten unta palloon. Kätilö yllättikin virnistämällä, että ei muuta kuin kamat kantoon ja synnytyssaliin! Olin niin hyvin auki, että saisin jatkaa aukeamista salin puolella mieheni seurassa. Ihanaa!! Yhtäkkiä olisin taas jaksanut kipua vaikka kuinka paljon lisää, tässähän edettiin taas vähän lähemmäs vauvan syntymää! Näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu siltä, että kivussa ja siitä selviämisessä on hyvin paljon kyse psykologiasta. Siitä, miten otat kivun vastaan ja mitä se merkitsee. Jos kykenee näkemään etenemisen kivun takana, eli sen, että jokainen supistus tuo lähemmäs hetkeä jolloin lapsi syntyy (ja jolloin kipukin on siis kerralla ohi), supistukset ottaa tyytyväisenä vastaan.
Synnytyssalissa sain sitten hengitellä ilokaasua, mitään ei tarvinnut tehdä itse :D ! Mies laski monitorista, milloin supistuksia tuli ja antoi aina oikeina hetkinä ilokaasua. En kyllä suoraan sanottuna siitä kamasta piitannut! Ilokaasusta tuli lähinnä huono ja vielä tokkuraisempi olo, vaikka olin sitä jo yli vuorokauden valvomisen ja kovien kipujen takia muutenkin. Hengittelimme ja otimme supistuksia vastaan muutaman tunnin ajan ilokaasun avulla, kunnes ponnistamisen tarve muuttui suorastaan sietämättömäksi. Olin kuullut, ettei ponnistamaan saisi ryhtyä ennen aikojaan, koska paikat eivät olisi vielä kunnolla auki ja tämä olisi kohdunkaulan kannalta vaarallista. Sinnittelin vielä varmaan 20 minuuttia ja yritin sopertaa miehelleni, että on pakko päästä ponnistamaan, apua, apua. Ja vaikka yritin panna vastaan, kroppani alkoi jo kuin itsellään työntämään enkä voinut sille mitään, pelottavaa! Kun yritin selittää tätä miehelleni, tämä vain rauhoitteli ja työnsi ilokaasunaamiota kasvoilleni. Siinä vaiheessa tajusin olevani niin tokkurainen väsymyksestä, kivusta ja kaasusta, etten kyennyt tekemään itseäni enää ymmärrettäväksi. Yritin siis selittää tilannetta, mutta mieheni ei tajunnut mongerruksestani mitään ja oletti minun kaipaavan ilokaasua :D !
Ei auttanut muu kuin kutsua kätilö paikalle ja alkaa huitoa ilokaasunaamaria pois kasvoilta, että saisin jotenkin ilmaistua kantani sitä kohtaan. Oli muuten kamala tilanne olla täysin tolkuissaan ja tajuta, ettei pysty ilmaisemaan itseään ja toiveitaan selkeästi. Tästä syystä suosittelen synnytystoivelistaa kaikille! Kannattaa myös käydä seikkaperäisesti tukihenkilön kanssa läpi, miten toivoo tämän toimivan synnytyksen aikana ja miten tämä parhaiten helpottaa sinun oloasi. Kätilö totesi minut tutkittuaan, että olin täysin auki! Ei siis ihme, että ponnistutti =) ! Ongelmana oli vain se, ettei vauva ollut laskeutunut yhtään kohti synnytyskanavaa. Itseasiassa vauva majaili vielä tiukasti ihan kylkiluiden alla. Eli en missään vaiheessa raskautta kokenut sitä vauvamasun "tipahtamista" alemmas. Kätilö ehdotti, että odottaisimme vielä tunnin - pari, että vauva alkaisi laskeutua itsellään ja pääsisimme synnyttämään. Ponnistuksen tarve oli kuitenkin niin valtaisa, että aloin olla ihan epätoivoinen. En jaksaisi millään odottaa paria tuntia sellaisten supistusten kanssa. Onneksi kätilö oli lukenut huolella synnytystoivelistani ja toimi juuri, kuten olin tällaisessa tilanteessa toivonut. Sain spinaalipuudutuksen, jonka tarkoituksena oli mahdollistaa unen saanti ja lepo, ennenkuin ryhdyttäisiin viimeiseen rutistukseen. Kätilö selitti puudutuksen kestävän noin tunnin verran ja sen jälkeen katsottaisiin tilannetta uudelleen.
Spinaalin saatuani tunsin edelleen supistukset, mutta ne eivät olleet kivuliaita ja ponnistamisen tarve katosi. Vajosin ihanaan, levolliseen uneen. Vetelin hirsiä kuulemma 45 minuuttia äänekkään kuorsauksen säestämänä :D ! Heräsin tuttuun ponnistamisen tarpeeseen ja kutsuimme kätilön jälleen paikalle. Nyt ei odotettaisi enää yhtään, aloin olla kärsimätön, aletaan jo ponnistaa että päästään tästä koettelemuksesta! Vauva oli edelleen yläasemissa, joten kätilö koetti parhaansa mukaan työntää vauvaa vatsan päältä alaspäin samalla, kun minä koitin ponnistaa. Alku meni opetellessa, mutta aika pian sain kiinni jutun juonesta. Seuraava ongelma vain oli se, että supistukset loppuivat! Ne eivät palanneet vaikka supistusta voimistavaa lääketippaa annettiin suurin mahdollinen määrä. Kätilö kävi pyytämässä lääkäriltä luvan vielä suurempaan annokseen, mutta supistukset jäivät koko ponnistusvaiheen ajaksi laimeiksi ja erittäin lyhyiksi, eli niistä ei meille juuri iloa ollut. Piti opetella siis vielä vähän erilainen tekniikka ponnistukseen, koska tällä kertaa ne piti tehdä lihastyöllä, kohdusta supistuksineen ei juuri apua ollut.
Onneksi kätilö oli rauhallinen ja huumorintajuinen tässäkin tilanteessa. Juuri sellainen, ettei hetkeksikään tullut epätoivoista oloa, vaikka asiat etenivät niin hitaasti. Ponnistusvaihe nimittäin kesti kokonaisuudessaan 1,5 tuntia! Jossain vaiheessa olin kysynyt mieheltäni ja kätilöltä, kauanko olen oikein ponnistanut. Kun huomasin katseen jonka he keskenään vaihtoivat totesin, että taitaa olla parempi kun ette kerrokaan. Jaksoin silti hyvin alusta loppuun ja sain ihan mielettömät tsemppaukset mieheltäni. Kätilö myös kertoi koko ajan, missä kohtaa vauva etenee ja tämäkin motivoi ponnistamaan joka kerralla vielä vähän enemmän. Jälkeenpäin totesin verenpurkauksista kasvoissani, että aika lujaa taisi tulla pakerrettua, kun kasvot olivat kokonaan violettien pisteiden peitossa :D !
Mutta tästä huolimatta voin sanoa näin jälkeenpäin, että missään vaiheessa kipu ei ollut liian kovaa tai mennyt ns. yli, kuten olin pelännyt. Voisin tehdä sen uudelleen koska vain ja jos pitäisi valita hampaan porauksen ja synnytyksen väliltä valitsisin ennemmin synnytyksen (ellei hampaan paikkaus olisi niin paljon nopeammin ohi :D ). Omaa varmuuttani lisäsi myös se, että tunsin tilanteen olevan koko ajan hallinnassani. Minua kuunneltiin ja toiveisiini reagoitiin. Tunsin olevani koko ajan hyvissä käsissä ja myös puolisoni tuki ja tsemppasi minua koko synnytyksen ajan todella rohkaisevasti.
Oli uskomatonta nähdä, miten vauva putkahti maailmaan ja parkaisi ensimmäiset huutonsa. Muistan tuijottaneeni poikaa hämmentyneenä - tuliko tämä juuri minusta? :D Tuijotin pieniä sormia ja varpaita, täydellinen pieni ihminen! Ja vain hetki sitten tämä olento oli vielä elänyt sisälläni, nyt maailmassa ja minun sylissäni! Vauva nostettiin rinnalle kuuntelemaan sydämeni sykettä ja lämmittelemään. ILmeisesti ihan yhtä uupuneena kuin minä, se sulki silmänsä ja näytti levolliselta. Pienokainen tuhisi paitani sisällä rauhallisena kun saimme saliin ruuan ja kahvit syntymän kunniaksi. Söimme mieheni kanssa voipuneina ja hymisten onnesta, hetken aikaa maailmassa ei ollut muita kuin me kolme :).
Jaan tuon seikkailun nyt tässä. Osin siksi, että haluan muistaa kirjaamalla siitä jokaisen hetken, pelkään ajan haalistavan muistot ja tapahtumat. Ja osin siksi, että tiedän muutaman ystäväni jännittävän synnytystä ja tämä - toivon mukaan - helpottaa heidän pelkojaan:
Torstaiaamuna, noin 6:00 aikaan olin melko varma, että tihkun lapsivettä. Koko edellisen illan ja yön olin supistellut, vaikkakin kivuttomasti ja vauva oli ollut masussa aika vaisuna. Olin kuullut, että juuri ennen synnytystä vauvan liikkeet muuttuvat ryömivämmiksi ja näiden ajatusten parissa köpsyttelin vessasta takaisin sänkyyn ja herätin mieheni. Olin jotenkin tosi tyyni asian kanssa, olin nimittäin vain muutamia päiviä sitten epäillyt samaa tihkumista vaikkakin epäily oli osoittautunut vääräksi. Miksi tälläkään kertaa kyse olisi muusta kuin hätäilystäni?
Soitin kuitenkin synnytysosastolle ja nämä ehdottivat, että tulisimme paikan päälle varmistumaan tilanteesta. Sovimme, että nukun muutaman tunnin ja menen sitten näyttämään nenääni osastolla. Näin tehtiin, en tosin saanut enää levättyä ja nukkuminen oli muutenkin sujunut jo viimeiset pari viikkoa vähän niin ja näin - ison mahan kanssa. Odottelimme puoleen päivään asti ennenkuin lähdimme sairaalalle, emmekä ottaneet edes sairaalakassia mukaan. Olimme varmoja siitä, että palaamme kotiin.
Pääsin köllöttelemään tutkimushuoneeseen, jossa masuuni kiinnitettiin antureita ja hetken aikaa odotettiin, aistisivatko ne supistuksia. Meno oli aika vaisua ja tästäkin jo arvelin, että olimme hätiköineet ja kyseessä oli väärä hälytys. Kun kuitenkin lääkäri vielä tutki minut hän totesi, että vaikka vuoto olikin erittäin vähäistä, tihkuin todellakin lapsivettä.
Yhtäkkiä meidän vähättelemämme pyörähdys synnytysosastolla olikin kääntynyt siihen, miten lääkäri selitti ettei päästä minua enää kotiin. Mikäli synnytys ei käynnistyisi tämän päivän aikana, he käynnistävät sen huomenaamulla. Lääkäri totesi, etten lähtisi täältä enää ilman vauvaa. Olo oli hieman pöllähtänyt, kun hoitaja ohjasi meidät huoneeseen jossa tulisin viettämään seuraavan yön. Onneksi olin ottanut mukaan synnytystoivelistan, johon olin kirjannut ylös ajatuksia ja toiveita synnytykseen liittyen. Hoitaja kävi listan läpi kärsivällisesti kanssani ja sanoi kirjaavansa siitä asioita muistiin kätilöä varten. Hän esitteli synnytysjakkaraa, kertoi miten seuraava yö ja aamu tulevat menemään ja koitti muutenkin rauhoitella minua.. edessä olevat tapahtumat kun alkoivat nyt vasta valjeta tälle pöllähtäneelle äidille.
Kävimme sairaalan kahvilassa mieheni kanssa, ostimme laskiaispullat ja pohdimme tilannetta hieman vaisuina. En usko että vielä siinä vaiheessa kumpikaan meistä oli sisäistänyt, että synnytykseni (jos tätä hidasta avautumisvaihetta voi niin kutsua) oli alkanut. Hoitajat suosittelivat, että rasittaisin itseäni illan aikana avautumisvaiheen nopeutumiseksi. Mikäli synnytys jouduttaisiin käynnistämään keinotekoisesti huomenaamulla, supistukset alkaisivat kuulemma lujina äkkiarvaamatta ja tulisivat todennäköisesti olemaan todella kivuliaat. Mikäli synnytys taas saisi edetä omalla painollaan, supistukset voimistuisivat pikkuhiljaa eivätkä näin ollen tuntuisi yhtä rankkoina.
Olin jännittänyt etukäteen kipua. Tai en oikeastaan itse kipua vaan sitä, miten siihen reagoisin. En ole ikinä joutunut kokemaan todella kovaa fyysistä kipua ja pelkäsin, etten kestäisi sitä tosipaikan tullen, tai etten sen vuoksi kykene toimimaan kätilön ohjeiden mukaan. Yleensäkin murehdin että jotain menisi pieleen sen vuoksi, miten kipu vaikuttaa minuun.
 |
| Sairaalan kahviossa oli Batman-lelujen näyttely. Vesipyssy vaikutti vähintäänkin arveluttavalta :D |
Synnytystä edistääksemme aloimme siis kipuamaan mieheni kanssa sairaalan portaita, viittä kerrosta ylös ja alas. Iltapäivällä hänen piti kuitenkin lähteä töihin. Huoneessa tuli todella hiljaista, jännitti ja hirvitti yhtä aikaa! Ilman miestäni tuntui, että olen jotenkin todella yksin, joten päätin upottaa kaiken jännitykseni portaiden rappuamiseen. Lopulta olin niin kuitti, että synnytysosaston pitkän käytävän kävely riitti pitämään hengästymisen yllä. Ison mahan kanssa fyysisen rasituksen aiheuttaminen oli aika simppeliä hommaa :). Koitin whatsappailla ystävien kanssa ja onneksi äidin ja yhden ystävän kanssa puhelimessa puhuminen rauhoittivat hieman levottomaa olotilaa. Olin alkanut hiljalleen huomata, että synnytyspoltot vahvenivat ja tunsin oloni huojentuneeksi! Ehkä kaikki etenisi luonnollisesti, eikä käynnistystä tarvitsisi tehdä. Vielä tässä vaiheessa en osannut yhtään arvioida, millaisella aikataululla vauva voisi syntyä.
Illan aikana huoneeseen majoittui toinen äiti, joka oli myös avautumisvaiheessa ja tuntui olevan aika kovissa kivuissa. Hän sai kipu- ja unilääkkeitä, innostuin pyytämään itsellenikin unilääkettä. Kivut alkoivat voimistua ja hiljalleen aloin tajuta, että seuraavan yön aikana ei tulisi juuri nukuttua ilman jonkinlaista apua. Manasin hiljaa mielessäni, miksi olin herännyt edellisenä aamuna jo 6:00 enkä ollut yrittänyt nukkua sen jälkeen - en kotona enkä täällä osastolla. Kaikki energia oli mennyt jännittämiseen ja tohinaan.. nyt kellon ollessa puolessa yössä ja ollessani kippuralla jokaisen supistuksen aikana, uni oli todella, todella kaukana vaikka väsymys olikin kouriintuntuvaa.
Sain unilääkkeen ja olisin voinut ehkä nukahtaakin aina muutamiksi minuuteiksi kerrallaan (supistusten väli oli noin 10 minuuttia), ellei viereisessä sängyssä ollut mamma olisi purkanut omaa jännitystään minuun loputtomalla papatuksella. Hän esitteli vauvanvaatteita joita oli mukaan pakannut, näytti kännykästään miten hän sekundaattorin avulla kellottaa supistuksiaan, kävi läpi raskauden aikaisia kokemuksiaan.. Ja samaan aikaan meikäläinen makaa omalla puolellaan ja koittaa hengityksellä ja keskittymisellä pitää kivun ja kaiken ylimääräisen hälyn poissa. Voin sanoa, että vaikeustasoa oli nostettu :D ! Sen verran kohteliaaksi on vain taidettu kasvattaa, etten sitten kehdannut pyytää hiljaisuutta vierustoverilta. Eli ei unta tai sen kummemmin lepoakaan sinä yönä.
Se, missä järjestyksessä asiat yöllä tapahtuivat, on vähän hämärän peitossa kun yritin keskittyä vain olennaiseen, eli supistusten vastaanottamiseen. Kello oli arviolta 02, kun läväytin loput lapsivedet sänkyyn. Ja voi pojat se olikin kunnon läväytys :D ! Olin kyllä kuullut, että lapsiveden tulo on yksi poksahdus ja holahdus, mutta yllätys se silti oli! Kätilö tuli tunnustelemaan tilannetta ja totesi, että aamuun mennessä pääsisimme synnytyssaliin. Tässä vaiheessa soitin miehelleni, että tämä osaisi olla hälytysvalmiuksissa ja valmiina lähtemään sairaalaan. Olimme kyllä viestitelleet koko illan ja yön, mutta tässä vaiheessa viestin laittaminen ei enää onnistunut ja maailma alkoi olla aika sumeaa. Sovimme, että mieheni koittaa nukkua tunnin verran ja tulee sitten jo odotushuoneeseen päivystämään, että pääsisi nopeasti luokseni kun on aika siirtyä synnytyssaliin. Tieto siitä, että hän olisi ihan lähellä (vaikkei luokseni pääsisikään vielä) oli jotenkin lohdullista! Tiesin, että tuki ja turva oli ihan lähellä.
Aamulla, n. 06 aikoihin pyysin kätilöä taas luokseni, koska aloin olla niin kipeänä ja väsynyt yön jäljiltä, että kaipasin kovasti jo unta! Jos en siis pääsisi nyt synnytyssaliin niin tahtoisin jotain kivunlievitystä, nyt olisi joko pakko päästä "hommiin" tai sitten unta palloon. Kätilö yllättikin virnistämällä, että ei muuta kuin kamat kantoon ja synnytyssaliin! Olin niin hyvin auki, että saisin jatkaa aukeamista salin puolella mieheni seurassa. Ihanaa!! Yhtäkkiä olisin taas jaksanut kipua vaikka kuinka paljon lisää, tässähän edettiin taas vähän lähemmäs vauvan syntymää! Näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu siltä, että kivussa ja siitä selviämisessä on hyvin paljon kyse psykologiasta. Siitä, miten otat kivun vastaan ja mitä se merkitsee. Jos kykenee näkemään etenemisen kivun takana, eli sen, että jokainen supistus tuo lähemmäs hetkeä jolloin lapsi syntyy (ja jolloin kipukin on siis kerralla ohi), supistukset ottaa tyytyväisenä vastaan.
 |
| Synnytyssalin seinällä oli kesäinen niitty. 45 minuutin nokkaunet takana ja valmiina ponnistamaan! |
Ei auttanut muu kuin kutsua kätilö paikalle ja alkaa huitoa ilokaasunaamaria pois kasvoilta, että saisin jotenkin ilmaistua kantani sitä kohtaan. Oli muuten kamala tilanne olla täysin tolkuissaan ja tajuta, ettei pysty ilmaisemaan itseään ja toiveitaan selkeästi. Tästä syystä suosittelen synnytystoivelistaa kaikille! Kannattaa myös käydä seikkaperäisesti tukihenkilön kanssa läpi, miten toivoo tämän toimivan synnytyksen aikana ja miten tämä parhaiten helpottaa sinun oloasi. Kätilö totesi minut tutkittuaan, että olin täysin auki! Ei siis ihme, että ponnistutti =) ! Ongelmana oli vain se, ettei vauva ollut laskeutunut yhtään kohti synnytyskanavaa. Itseasiassa vauva majaili vielä tiukasti ihan kylkiluiden alla. Eli en missään vaiheessa raskautta kokenut sitä vauvamasun "tipahtamista" alemmas. Kätilö ehdotti, että odottaisimme vielä tunnin - pari, että vauva alkaisi laskeutua itsellään ja pääsisimme synnyttämään. Ponnistuksen tarve oli kuitenkin niin valtaisa, että aloin olla ihan epätoivoinen. En jaksaisi millään odottaa paria tuntia sellaisten supistusten kanssa. Onneksi kätilö oli lukenut huolella synnytystoivelistani ja toimi juuri, kuten olin tällaisessa tilanteessa toivonut. Sain spinaalipuudutuksen, jonka tarkoituksena oli mahdollistaa unen saanti ja lepo, ennenkuin ryhdyttäisiin viimeiseen rutistukseen. Kätilö selitti puudutuksen kestävän noin tunnin verran ja sen jälkeen katsottaisiin tilannetta uudelleen.
 |
| <3 Hiuksia on vaikka muille jakaa! |
Spinaalin saatuani tunsin edelleen supistukset, mutta ne eivät olleet kivuliaita ja ponnistamisen tarve katosi. Vajosin ihanaan, levolliseen uneen. Vetelin hirsiä kuulemma 45 minuuttia äänekkään kuorsauksen säestämänä :D ! Heräsin tuttuun ponnistamisen tarpeeseen ja kutsuimme kätilön jälleen paikalle. Nyt ei odotettaisi enää yhtään, aloin olla kärsimätön, aletaan jo ponnistaa että päästään tästä koettelemuksesta! Vauva oli edelleen yläasemissa, joten kätilö koetti parhaansa mukaan työntää vauvaa vatsan päältä alaspäin samalla, kun minä koitin ponnistaa. Alku meni opetellessa, mutta aika pian sain kiinni jutun juonesta. Seuraava ongelma vain oli se, että supistukset loppuivat! Ne eivät palanneet vaikka supistusta voimistavaa lääketippaa annettiin suurin mahdollinen määrä. Kätilö kävi pyytämässä lääkäriltä luvan vielä suurempaan annokseen, mutta supistukset jäivät koko ponnistusvaiheen ajaksi laimeiksi ja erittäin lyhyiksi, eli niistä ei meille juuri iloa ollut. Piti opetella siis vielä vähän erilainen tekniikka ponnistukseen, koska tällä kertaa ne piti tehdä lihastyöllä, kohdusta supistuksineen ei juuri apua ollut.
Onneksi kätilö oli rauhallinen ja huumorintajuinen tässäkin tilanteessa. Juuri sellainen, ettei hetkeksikään tullut epätoivoista oloa, vaikka asiat etenivät niin hitaasti. Ponnistusvaihe nimittäin kesti kokonaisuudessaan 1,5 tuntia! Jossain vaiheessa olin kysynyt mieheltäni ja kätilöltä, kauanko olen oikein ponnistanut. Kun huomasin katseen jonka he keskenään vaihtoivat totesin, että taitaa olla parempi kun ette kerrokaan. Jaksoin silti hyvin alusta loppuun ja sain ihan mielettömät tsemppaukset mieheltäni. Kätilö myös kertoi koko ajan, missä kohtaa vauva etenee ja tämäkin motivoi ponnistamaan joka kerralla vielä vähän enemmän. Jälkeenpäin totesin verenpurkauksista kasvoissani, että aika lujaa taisi tulla pakerrettua, kun kasvot olivat kokonaan violettien pisteiden peitossa :D !
Mutta tästä huolimatta voin sanoa näin jälkeenpäin, että missään vaiheessa kipu ei ollut liian kovaa tai mennyt ns. yli, kuten olin pelännyt. Voisin tehdä sen uudelleen koska vain ja jos pitäisi valita hampaan porauksen ja synnytyksen väliltä valitsisin ennemmin synnytyksen (ellei hampaan paikkaus olisi niin paljon nopeammin ohi :D ). Omaa varmuuttani lisäsi myös se, että tunsin tilanteen olevan koko ajan hallinnassani. Minua kuunneltiin ja toiveisiini reagoitiin. Tunsin olevani koko ajan hyvissä käsissä ja myös puolisoni tuki ja tsemppasi minua koko synnytyksen ajan todella rohkaisevasti.
Oli uskomatonta nähdä, miten vauva putkahti maailmaan ja parkaisi ensimmäiset huutonsa. Muistan tuijottaneeni poikaa hämmentyneenä - tuliko tämä juuri minusta? :D Tuijotin pieniä sormia ja varpaita, täydellinen pieni ihminen! Ja vain hetki sitten tämä olento oli vielä elänyt sisälläni, nyt maailmassa ja minun sylissäni! Vauva nostettiin rinnalle kuuntelemaan sydämeni sykettä ja lämmittelemään. ILmeisesti ihan yhtä uupuneena kuin minä, se sulki silmänsä ja näytti levolliselta. Pienokainen tuhisi paitani sisällä rauhallisena kun saimme saliin ruuan ja kahvit syntymän kunniaksi. Söimme mieheni kanssa voipuneina ja hymisten onnesta, hetken aikaa maailmassa ei ollut muita kuin me kolme :).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)