Vapaapäivä

Onneksi on äiti!
Tai isoäiti tarkemmin sanottuna.
Joitain päiviä sitten äitiys otti erityisen lujille. Olimme olleet jo muutaman päivän neljän seinän sisällä ketunpojan kanssa, johtuen pienoisesta turvakaukalo-traumasta. 
Olimme yrittäneet käydä äitienpäivänä lounaalla isovanhempien kanssa, mutta ketunpoika päättikin toisin ja sai kypärämyssyn ja keväthaalariin pukemisen seurauksena aika massiivisen raivarin. Poikani on erittäin temperamenttinen, se huomattiin jo synnytyslaitoksella, mutta mitään äitienpäivän hermostumisen kaltaista ei oltu vielä koettu. Siinä vaiheessa kun vauva menee kasvoiltaan vitivalkoiseksi ja huutaessa alkaa ilmestyä verenpurkaumia kaulaan voidaan todeta, että nyt ollaan saavutettu raivon uusi aste.

Tästä johtuen emme koskaan päässeet äitienpäivälounaalle ja sen sijaan sain kaupungilta kotiinkuljetettua noutoruokaa ja jälkkäriksi miehen kokkaamat lettukestit <3. Mutta tästä jäi ketunpojalle pieni kammo turvakaukaloa kohtaan ja olin sitten päättänyt antaa pojalle vähän lomaa koko kapistuksesta. Olimme siis olleet jo muutaman päivän ajan ihan vain kotosalla (kyllä, sama kiukku kohdistui sillä hetkellä myös lastenvaunuja kohtaan). Jossain vaiheessa sitä alkaa mennä aika pöpelöksi, kun pienessä kerrostalokaksiossa tuijottelee samoja seiniä ja ikkunan takana vilistävää maailmaa. Kun lapsi on itkenyt vatsavaivoja neljä tuntia putkeen ja alla on huonosti nukuttuja öitä, eikä ole moneen päivään saanut raitista ilmaa, alkaa pinna kiristyä. Koko lapsivuodeajan mulla on myös ollut kaipuu ulos ja ihmistenilmoille. Ei sen ole tarvinnut olla muuta kuin vaunuttelua ja puiston penkillä istuskelua, kunhan olen vain päässyt vähän kotoa pois välillä. Nytkin isovanhemmat olivat ehdottaneet, että tulisin käymään mummolassa ja saisin mennä kävelylle, he kyllä katsoisivat ketunpoikaa. Päätin siis yrittää turvakaukaloa tauon jälkeen - se oli virhe.

Voi veljet sitä itkun ja huudon määrää. Keuhkot tyhjiksi, kasvot violeteiksi ja odotetaan kymmenen sekuntia....ja sitten vedettiin taas henkeä ja uusi huuto entistä lujempaa. Onneksi tällä kertaa väri kasvoilla pysyi silti punaisen ja violetin sävyissä, ei sitä pelottavaa valkoista. Tuntui tosi epäreilulta, että nenän edessä oli jo heilutettu tätä "pääset hengähtämään"-korttia, mutta nyt se evättiin. Mitä äiti voi tehdä tässä tilanteessa? No soittaa tietysti omalle äidilleen :D ! Kiukkusin ja itkin hetken hormonihirmuna puhelimessa, helpotti. Illemmalla vielä whatappittelin äitiyslomalla olevan ystäväni kanssa ja sain vertaistukea. Hieman paremmilla mielin nukkumaan!

Seuraava päivä koitti ja tiedättekö mitä? Äiti - eli ketunpojan mumma - tuli meille käymään. Keitimme kahvit ja söin aamupalan. Sitten hän käski minun imettää lapsen, nosti takin niskaani ja työnsi ovesta ulos: "mene kaupungille, kävelylle - mitä vain, mun pitää töihin vasta 13:45, sulla on siihen asti omaa aikaa". Hieman hämmentyneenä astelin ulos, hengittelin hetken raitista ilmaa ja ihastelin aurinkoista aamupäivää. Hetken mietin, miten tämän ajan hyödyntää ja päätin pitää hemmottelupäivä!

Näillä hankinnoilla ponnistettiin kohti Papusen kotitekoista hemmottelupäivää

 Hieman jotain kivaa kaupasta, ehkä kasvonaamio tai jotain ylellistä kosteutusta. Sitten kirjastoon lainaamaan hyviä kirjoja, ruokakaupan kautta vielä herkkuja mukaan ja sitten kotiin kurkkaamaan miten ketunpoika ja mumma siellä pärjäsivät. Pieniä asioita, mutta niistähän se arkipäivän luksus pitääkin rakentaa. Ja kolme kuukautta pienen lapsen kanssa kotona oltuaan täytyy myöntää, että piipahdus keskustan kaupoissa hölynpölyä shoppailemassa tuntui kuin olisi laadukkaammallakin kaupunkilomalla ollut :D ! Hurahdin viime keväänä luomukosmetiikkaan ja ostin siis kokeiluun jo kauan himoitsemani Madaran Pihlaja-body butterin. Eikä tarvinnut pettyä - koostumus oli täyteläinen ja tuoksu todella hyvä. Madaralla on samaa Pihlaja-sarjaa myös kosteusvoide, joka sopii periaatteessa kasvoille, käsille, keholle.. yksi voide kaikkeen (kuikkaan ne väkisin väännetyt lisämyyntiyritykset. Muka oma rasvansa silmänympäryksille, käsille, kasvoille, kaulalle..). Body butter on vain kosteuttavampaa ja tuntuu todella ylelliseltä! Pihlaja-sarja on kehitetty yhdessä Kemikaalicocktailia kirjoittavan Noora Shinglerin kanssa, joten vaikka kyseessä onkin latvialainen kosmetiikkasarja, on mukana ripaus suomalaistakin luomu-asennetta. 

Virkisti niin, että vesi juoksi silmistä! :O

Yllättävä hankinta oli Pirkan Argan-sarjan virkistävä kasvonaamio! Voi pojat että olikin virkistävä, vesi juoksi silmistä kun lämäisin tämän naamio-rievun kasvoillekin! Suosittelen lämpimästi kaikille väsyneille ja öitä valvoville äitiyslomalaisille! 
Palattuani siis kotiin ja vapautettuani mumman hoitotehtävistä suuntasin suihkuun ja tein kuorinnan uudella kookos-kuorintasaippualla, laitoin kasvonaamion ja testasin uuden body butterin. Olo oli kuin uudestisyntyneellä! Ei ihan kylpyläpäivä, mutta silti pala taivasta. Ketunpoika touhuili sitterissä kun kokkasin vielä keväiset mättöpastat.

Parsoja oli alunperin varmaan 10.. ne vähän katosivat lautaselta jo

 kokkailun lomassa :D

Kun haluan oikein mässäillä, päädyn yleensä tekemään pastaa. Ihan vain pastaa. Hassua sinänsä, ettei tällaisen uteliaan maistelijan tule lohturuokaa tehdessään kokattua mitään ihmeellisempää. Yleensä laitan spagetin sekaan pestoa, valkosipulia ja parmesaania. Nyt lisäsin kyytipojaksi vielä tavallista- ja kevätsipulia ja paistoin oliiviöljyssä parsoja, jotka ovat keväisin aina yhtä hyviä.

Onni ja autuus... pastaaaaaa........

Loppupäivä menikin köllötellen ketunpoika masun päällä ja kirjaston antiin tutustuessa. Pitääpä ensi kerralla jo vähän valottaa, mitä jännää talorintamalle kuuluu :) ! 
Ja miksikö aloin tätä tekstiä naputtaa? 
Muistutuksena jokaiselle äidille, että ette ole yhtään sen huonompia äitejä vaikka välillä ottaisitte omaa aikaa. Levännyt ja energinen mamma jaksaa taas paljon paremmin elää mukana ja touhuta ja häärätä, kun saa hetken hengähtää. Voimien kerääminen ei vaadi suuria hermolomia, pieni hetki itselle ja omille ajatuksille riittää. Näitä hetkiä voi sitten jokainen maustaa itselleen sopivilla elementeillä, mulle se nyt oli hyväntuoksuinen saippua, happihyppely kevätsäässä, spaghetti ja ideoita herättävät sisustus- ja remppaopukset. Jos sinulla on lähipiirissäsi lapsiperheitä et uskokaan millaisen palveluksen heille teet, kun lupaat katsoa muksuja tunnin tai pari ja vapautat vanhemmat siksi aikaa vaikka nukkumaan ilman keskeytyksiä.
Viisautta on pyytää apua ja ottaa sitä vastaan.

Hyvä-Huono äiti vappuhumussa

Kevätsurinat vain kaikille!
Koivut ovat orastavaa vihreää täynnä, valon määrä lisääntyy ja ihana, ihana kevät on täällä. Parasta aikaa, kesä on vasta edessä ja luonto kuhisee uutta elämää. Puistoissa tuoksuu multa.. Voi kun pääsisin omaan puutarhaan kuokkimaan ja kuoputtamaan. Ehkä se tänä kesänä on mahdollistakin, sen verran vinkkaan, että perjantaina tapahtuu jotain jännää talon suhteen ;) !

Sitten itse asiaan - mulla on pieni kriisi! Pari viikkoa sitten aukesi uusi puoli vanhemmuudesta. Nimittäin karhunpaini sen kanssa, mikä on lapsen kanssa moraalisesti hyväksyttävää käytöstä ja mikä ei. Nyt jälkeenpäin mua on lohdutettu, ettei tää pään sisäinen keskustelu kuulemma pääty kunnolla koskaan. Aina tulet olemaan huono äiti tai isä, teit sitten niin tai näin. :D Jokatapauksessa - olimme vappupäivänä nauttimassa keväästä kaupungilla ketunpojan kanssa. Kävimme ensin brunssilla kotimme lähellä olevassa 1900-luvun alussa paikalleen siirretyssä ravintolassa. 

Paikka on todella tunnelmallinen, sisällä paksut hirsiseinät ja vanhaa Suomifilmi-musaa, takapihalla kaunis puutarha paviljonkeineen. Pöydässä oli perusnakeista ja lihapullista aina lohilevitteisiin, pateisiin ja juustolajitelmiin, ai että! Brunssi on kyllä nerokas keksintö! Pitäisi viettää kotosallakin joskus brunsseja ja yleensäkin vain hidastaa tahtia. Luin juuri ihanan ystäväiseni, Saijan, blogista hänen mietteitään hidastamisesta kiirehtimisen keskellä. Siellä oli ajatelma:  Elämä on nyt. Suorittaminen ei ole elämää. Annetaan tilaa ajatuksillemme ja unelmillemme. Ja toi on niin totta! Siinä kartanon takapihalla aurinkoisena vappupäivänä me herkuteltiin ilman kiirettä ja nautittiin hetki ihan vain toistemme seurasta. Ketunpoika nukkui vaunuissa ja saatiin nauttia "hetkestä".

Sovimme siinä brunssista ja kauniista kevätpäivästä nauttiessamme, että alamme ottaa hetkiä itsellemme yhdessä ja erikseen. Nauttimaan uudelleen arjen pienistä asioista. Jonkinlaista hidastamista kai sekin on :). Hetkien ottaminen on vähän unohtunut tänä keväänä yösyöttöjen, vaipparallin ja talokuvioiden selvittelyn lomaan. Kartanolla tullaan järjestämään koko kesän ajan sunnuntaibrunsseja ja tiedän jo nyt, että aion ottaa tämän keikan uusiksi. Ehkä saisin vaikkapa Saijan kanssani sinne hidastamaan.

Hyvillä mielin ja täysin vatsoin siis jatkoimme matkaamme vapputorille, herkuttelimme vielä jälkkäriksi kahvit ja jäätelöt ja näimme paljon tuttuja. Tori on kyllä tällaisena päiväni mitä parhain kohtaamispaikka. Melkein tuntuu, että näinkin pienessä maalaiskaupungissa olisi isomman kaupungin hulinaa ja vauhtia - lähdet torille ja voit kohdata kenet vain!

Mieli oli keveä ja askel myös, kun suuntamisemme vielä läheiseen pubiin tapaamaan sen omistajapariskuntaa. Ja tässä kohden pääsemme siihen karhunpainiin. Meillä on siis mieheni kanssa vakiokuppila, jossa käymme monesti viikossa. Juomassa kahvit, lukemassa päivän lehdet, vaihtamassa kuulumisia muiden "vakioasiakkaiden" kanssa. Suuri osa ystävistämme käy nimittäin samassa paikassa säännöllisesti. Ja kyllä, käymme siellä myös kuuntelemassa keikkoja ja juomassa hyvää rommia. Pubi ei silti ole meille mikään juottola, vaan toinen olohuoneemme. Paikan omistajat ovat ystäviämme ja heitä on mukavaa käydä moikkaamassa aina kun siitä ohi kävelee. Nyt meitä oli pyydetty näyttämään ketunpoikaa jo lukuisia kertoja. Omistajista mies oli jo poikasen nähnyt, mutta toinen puolisko ei. Ja hän on harmitellut asiaa meille moneen kertaan ja pyytänyt useasti, että meidän toisimme ketunpojan nenänpäätä näytille. 

Nyt siis olimme yhdessä liikenteessä ja tiesimme omistajien olevan työvuorossa. Tämän lisäksi meidät oli kutsuttu paikalle lasta näyttämään. Lapset eivät ole päiväsaikaan tässä kuppilassa muutenkaan outo näky. Pubilla on muutamia "vakiolapsia", eli ystävien lapsia, jotka ovat pienestä pitäen käyneet paikan päällä pyörähtämässä vanhempiensa kanssa. Vanhemmat saavat lukaista lehdet kahvikupposen äärellä ja omistajapariskunta, lapsirakkaita kun ovat, leikkivät mielellään pienten kanssa sillä aikaa. 

Brunssiherkkuja

Niin me kärryttelimme terassille, josta meidät hihkuttiin jo sisälle ja istutettiin alas. Ketunpoika pääsi tekemään tuttavuutta omistajien kanssa ja me saimme simaa. Tunnelma oli kuppilassa kuten yleensä siihen kellonaikaan, hyvin rauhallinen. Ihmiset siemailivat kuohuviiniä ja juttelivat mukavia, paikalla oli lähinnä vierasta joukkoa niinkuin usein juhlapyhien aikaan käy: vakiokasvot karsastavat väenpaljoutta ja ne jotka eivät yleensä kuppiloihin lähde, ovat vetäneet ylioppilaslakin päähän ja lähteneet terassille näyttäytymään. Vaihdoimme kuulumisia ja kaveripariskuntamme fiilisteli, että ketunpoika on jo toinen pieni vauva, jonka he saivat sille päivälle vieraisille kuppilaansa. Jossain vaiheessa ketunpoika alkoi itkeskellä nälkää ja aioin lähteä kotiin imettämään, lähellä kun asumme. Omistajat eivät kuitenkaan malttaneet päästää meitä lähtemään ja niin he järjestivät pubin takahuoneeseen meille imetystilan. Istuin vilteillä vuoratun oluttynnyrin päällä ja nauroin omistajan kanssa, että kerta se on ensimmäinenkin, niin itselleni kuin heidän takahuoneelleenkin :D !

Ihmettelin takahuoneesta palatessani viereisestä pöydästä saamiamme katseita. Iäkkäämpi pariskunta katsoi meitä todella halveksivasti, olivat ehtineet jo siihen mennessä nauttia useammankin kuohuviinilasillisen ja ilmeisesti se laski häveliäisyyttä ja teki heidän paheksuntansa näkyvämmäksi. En ollut uskoa, että me olimme katseiden kohde, käännyin monta kertaa katsomaan heitä ihan vain varmistaakseni, että katsovatko he todella meitä. Miksi? Mitä pahaa olimme tehneet? 

Kävellessämme kohti kotia se iski mieleeni: me olimme vieneet vauvan kuppilaan! Vanhemmat kävivät baarissa pienen vauvan kanssa! Isä ja äiti veivät pienokaisensa humalaisten keskelle! Siitä siinä oli ollut kyse - hiljaisesta tuomitsemisesta. Heidän mielestään olimme toimineet moraalisesti väärin. Varmaankin vielä olettivat, että olimme käyneet oluella ja lapsiraukka joutui pyörimään mukana. Häkellyttää vieläkin koko tilanne. Mitä mieltä te olette - olimmeko moraalittomia ja huonoja vanhempia kun veimme lapsemme baariin?
Itse en osaa nähdä tilanteessa mitään väärää. Kävimme tapaamassa ystäviämme paikassa jossa käymme muutenkin säännöllisesti ja jonka tiedämme olevan kaupungin rauhallisimpia pubeja. Kuppila oli hiljattain auennut ja tunnelma oli rauhallinen sekä "selväpäinen", me olimme selvinpäin, tulimme paikalle omistajien kutsumina. Miksi luettelen näitä asioita? Pelkään tuomitsemista, se oli oikeasti todella kurja tunne: Olla jonkun silmissä se huono äiti. 

Tavallisesti en juuri välitä mitä muut minusta ajattelevat, mutta tässä asiassa olen tuore äiti, tällainen kritiikki menee todella nahan alle. Ja tässä oli kyse vain katseista, kauhulla odotan, mitä kaikkea neuvolassa tulee kuulemaan vuosien kuluessa :D ! Sano Sinä, mitä mieltä olit tuosta tilanteesta? Tai mitä ajattelisit, jos näkisit vanhemmat pienen lapsen kanssa pyörähtämässä baarissa? 
Näin jälkeenpäin on pakko painaa päänsä nöyränä alas ja ottaa äidin huonon omantunnon viitta harteille kannettavaksi. Lapsekkaat ystäväni ovat vitsailleet, että tästä se nyt sinullakin alkaa - jatkuva huono omatunto tehdyistä tai tekemättä jätetyistä asioista lapsesi suhteen. 

Nyt siis kriisin ja mietinnän paikka on se, miten ison osan vanhemmuudesta muodostaa huono omatunto ja pakottava tunne siitä, että tässäkin asiassa olisi pitänyt toimia jotenkin toisin. Ai että. Äitiyden iloja! 
Oli niin tai näin - meidän vappumme huipentui baarireissun jälkeen kotona simaan, tippaleipiin ja rinkeleihin: pyhä kolminaisuus joita ilman vappu ei ole vappu! Valoisaa ja suvaitsevaista kevättä kaikille!

Ketunpojan ensimmäiset juhlat

Ihana elämä!
Tuntuu, että elän sellaisessa kirkkaankeltaisessa saippuakuplassa, kaikki näkyy lämpimissä sävyissä ja elämässä tapahtuu vain hirmu hyviä asioita. Aina ei voi olla näin, senhän tajuaa jokainen. Mutta kun tällaisen euforian tilan saavuttaa, päätin että uppoudun siihen täysillä. Ihan liian usein keskitymme kaikessa niihin negatiivisiin puoliin ja menetämme samalla niin paljon. Menetämme mahdollisuuden pysähtyä ja todeta, että juuri nyt, tässä hetkessä, kaikki on hyvin. Kaikki saattaa olla jopa täydellistä. Tästä ohikiitävästä tunteesta voisimme saada paljon voimaa ja jaksamista. Vikoja etsiessämme hautaamme hyvät hetket kaiken sen väkisin etsityn paskan alle. Tästä minäkin sain muistutuksen tasan kuukausi sitten.

Ketunpoika kasvaa rohinalla, pian on jo kolmikuukautisneuvola, mihin tämä aika karkaa?? Meillä oli kastejuhlat tasan kuukausi sitten ja poikanen sai nimen sekä neljä mahtavaa kummia, joiden tiedän olevan täysillä mukana lapsemme elämässä. Poikasen kastemekko on ollut myös miehelläni sekä ilveksillä. Nyt kaikki perheemme miehet ovat siis saaneet nimen samassa kastemekossa. Kastemaljana meillä oli käytössä sama malja, jota pappi käytti minut kastaessaan. Saimme siis jotain vanhaa ja lainattua juhliin mukaan, tuntui hyvältä ja tärkeältä :).

 Kun olen yrittänyt näin jälkeenpäin muistella juhlia täytyy myöntää, että ne menivät aika lahjakkaasti "ohi" itseltäni. Muistan jännittäneeni hirveästi ja säntäilleeni ees taas vähän koko ajan. Papin kaunis puhe on jäänyt mieleen ja se, että oli ensimmäinen oikeasti lämmin kevätpäivä. En sen sijaan muista jutelleeni juuri kenenkään kanssa, istahtaneeni juomaan kahvia rauhassa viittä minuuttia pidemmäksi ajaksi tai rentoutuneeni lainkaan. Kaikki tämä jännitys ja tohina olivat täysin turhaa, koska ketunpoika klaarasi ensimmäiset juhlansa edustavasti; pieni äännähdys kasteveden koskettettaessa päälakea, nukkumista ja hieman ristiäisvieraiden silmäilyä vaunusta käsin.

 
Teimme vielä sellaisen periaatepäätöksen ettemme aio stressata näistä juhlista, vaan haluamme olla läsnä ja nauttia joka hetkestä. Niinpä varasimme tilat seurakuntakeskukselta; ei tarvitse siivota ja viuhottaa pölyhuiskan kanssa. Tilasemme myös herkut - suklaatäytekakun ja kalavoileipäkakun - seurakunnan kautta: Ei multitaskaamista keittiössä leipomusten ja lastenhoidon välillä. Miehen sisko lupautui esiintymään puolisonsa kanssa juhlissa. He myös huolehtivat virsien säestyksestä kitaralla: ei mitään paineita "ohjelmasta" jota nyt kastetoimituksen lisäksi ei ristiäisissä ole yleensä muutenkaan. Tämän lisäksi ketunpojan kummit auttoivat kastemekon pukemisessa, tilan koristelussa ja olivat muutenkin isona apuna ja tukena.

Mutta niin siinä kävi, että viuhottamiseksi ja jännittämiseksi touhu meni kuitenkin :D!

 Onnistuin saamaan kierrokset siitä, etteivät kukka-asetelmat olleetkaan sellaisia kuin olin toivonut. Olin sopinut kukkakaupan kanssa, että matalista kimpuista lähtisi pitkät köynnökset, jotka saisin sitten asetella kahvi- ja kastepöydässä kauniisti kakun ja kastemaljan ympärille / lomaan. Sain kyllä kaksi kaunista kimppua, mutta ilman köynnöksiä. Tämäkös mammaa harmitti suuresti, heti meni toisin kuin mielikuvissa!

Olin toivonut täytekakun päälle haikaraa kakkukoristeeksi, tämä oli meille luvattu. Kakkukoriste näytti silti ihan joltain muulta, kuin mitä oli sovittu. Onnistuin siis saavuttamaan jo juhlien alkaessa tyytymättömän ja ees taas säntäilevän hormoni-mamma-meiningin :D !

Mutta sitten kun aloin kuunnella papin puhetta ja katsoin ketunpoikaa kummitätinsä sylissä tajusin, että tässä sitä nyt mennään. Nyt emme ole vieraina, vaan tämä on meidän juhlamme. Tämä tapahtuu juuri nyt, juuri meille. 
Katsoin omia vanhempiani, jotka kuuntelivat silmät kyynelissä kun pappi rukoili suojelusta pienelle ketunpojalle. He olivat nyt isovanhempia ja rakkaus juhlasalissa oli käsinkosketeltavaa. Katsoin kummeja ympärilläni ja tajusin miten onnekkaita olimme, kun olimme saaneet niin paljon upeita ihmisiä elämäämme. Ja miten mahtavia aikuisia he tulisivat olemaan pienelle lapselleni. Katsoimme miehen kanssa toisiimme ja molempien silmistä valuivat kyyneleet, tiesin että ajattelimme samaa. 
Sillä hetkellä päätin sukeltaa siihen kirkkaankeltaiseen kuplaan, josta nyt maailmaa ja kevättä tarkkailen. Näin mahtava ja ainutkertainen hetki oli miltei mennä sivu suun. Ja vain siksi, että me peruspessimistiset ihmiset tuppaamme tarkkailemaan maailma useimmiten puolityhjä lasi kädessä.
Loppupeleissä siis ihan se ja sama, oliko kakun päällä haikara vai ei, ketunpoika sai nimen ja kasteen <3!
Suosittelen sukeltamaan tänne kuplaan mun kanssa!

Loppuun mielenkiintoinen huomio:
Olemme mieheni kanssa kutsuneet poikaamme ketunpojaksi. Nimi juontaa siitä, että poikamme hiukset hohtavat punaisina päivänvalossa (molemmat isoäidit ovat punapäitä, saa nähdä mitä ketunpojasta vielä tulee ;) ). Sukunimeni myös viittaa jollain muinaisruotsilla kuulemma ovelaa kettua (en ole koskaan tarkistanut tämän todenperäisyyttä, mutta hauska ajatus. Joidenkin ystävien keskuudessa käsite "foxy lady" on jäänyt vakituisesti käyttöön).
Tajusin vasta kastejuhlan iltana, että tämä kettuteema tulee jatkumaan. Kaksi neljästä kummista ovat nyt antaneet toisistaan tietämättä kettuaiheisia lahjoja pojallemme; kalevalan kettu-riipuksen, kettu-pehmolelun, kettu-karkkeja (taisi olla enemmän vanhemmille :) )ja vaatteita joissa repolainen seikkailee. Huomasin myös, että ainoa raskausaikana vauvalle ostamani vaatekappale on söpö, retro samettinen Nuttu Nurin-potkupuku jossa seikkailee - kukapa muukaan kuin - ketturepolainen!

Herkkulauantaita kuntokuurin kynnyksellä!

Mä teen sen taas. 
Nimittäin elämäntapamuutoksen :D ! Se on jo oikeastaan vitsi parin kaverin keskuudessa. Aina hetkittäin saan semmosen puuskan, että nyt on pakko ottaa itseään niskasta kiinni ja aloittaa uusi, terveellisempi elämä. 

Nyt kun kevät on koittanut niin tuntuu, että aurinko valaisee nurkissa olevien pölypallojen lisäksi myös näitä talven aikana kertyneitä raskauskiloja. Nyt olisi hyvä hetki vetää pitkästä aikaa lenkkarit jalkaan ja lähteä ulos luontoon kärryttelemään ja ehkä samalla sulattamaan parit ylimääräiset kilot. 

Yleensä olen aloittanut jonkun ankaran kuurin, johon sisältyy tiukka ruokavalio ja rääkkiin asti menevä treeni. Jollain sadistisella tavalla nautin siitä tunteesta, kun hiki ropisee treenimattoon enkä jaksaisi enää hetkeäkään. Kun siinä vaiheessa jaksaa vielä vähäsen, voittaa itsensä ja se on "se fiilis", minkä vuoksi rääkkiin lähden.
Mulla on kuitenkin se ongelma, että tällaiset kuuriluonteiset parin kuukauden rysäykset yleensä pysähtyvät kuin seinään. En saa koskaan muunnettua kuntokuureja jokapäiväiseen elämään ja arkeen soveltuviksi ja palaan äkkiä vanhoille tavoilleni. Eli jäkittämään sohvalla ja mussuttamaan karkkia. 
Joten tällä kertaa halusin aloittaa kuntorempan, jossa ei ole mitään äkkinäistä, ei mitään äärimmäistä eikä mitään ehdottomuuksia. Tällä tavoin, pieniä muutoksia tekemällä, saisin ehkä paremmin karsittua epäterveellisiä elämäntapoja ja otettua niiden tilalle vaikka yhden kävelylenkin enemmän tai pari kourallista enemmän vihreää lautaselle. Pysyvästi.

Eli kauhee into ja tarmo lähteä tekemään, mutta miten? Ongelmana oli nyt se, etten oikein uskalla kunnolla laihduttaa ruokavaliossa imetyksen takia. Kaikkein tärkeintä kuitenkin on, että vauva saa rintamaitoa jossa on kaikki ravintoaineet kohdillaan. Pitäisi myös keksiä sellaisia tapoja liikkua, jotka jäisivät tavaksi. Pyysin apuun Tiinaa, joka oli vanha tuttu jo lukioajoilta ja joka on siis ammatiltaan personal trainerina. Tiinan blogiin pääset tästä.
Hän nakutteli mulle treeniohjelman, jonka saisin näppärästi toteutettua kiperälläkin aikataululla ihan kotioloissa, sekä ruokavalion jossa on vähän kaikkea mukavasti eikä mikään ole suoranaisesti kiellettyä. Nyt liikkeet on käyty yhdessä läpi ja ruokavalio opeteltu, maanantaina aloitan oikein kunnolla! Toivottavasti tästä tulisi hyvä fiilis ja energiaa ja voimaa tähän kevääseen. Raportoin, kuinka muijan käy :D...


Mitäs muuten kuuluu.. 
No jännää kuuluu! Olen aikaisemmin täällä blogissa hajoillut taloasioita. Uutta kotia on etsitty todella aktiivisesti viimeiset 12 kuukautta ja viimein uskallan sanoa, että nyt voisi olla jotain lupaavaa tiedossa! Mutta kerron tästä lisää heti kun on jotain varmempaa. Kuten mieheni sanoi pari päivää sitten; mä en usko ennenkuin nimet on kauppakirjoissa! Eli kiiruhdetaan varoen vielä hetki.. 
Mutta jänniä, jänniä juttuja on luvassa, toivon mukaan!!

Nyt jätän herkut hetkeksi ja keskityn karsimaan sokeria ruokavaliosta, huomaan nimittäin olevani sokrukoukussa tällä hetkellä. Näin löpöilylauantain kunniaksi ajattelin vääntää perheelle kuitenkin herkkuja ja maistella vielä itsekin - vähän niinku pankkoon :D ! 
Ketunpoika nukkuu pinnasängyssä ja mies lähti isompien ilvesten kanssa leikkikentälle. Täydellinen tilaisuus siis päästä keittiöön tekemään lauantaipöperöt herkutteluhengessä :) ! Tässä siis pari uutta reseptiä, olkaapa hyvät! 

"Oikeasti hyvä" lihapullat tomaattikastikkeessa

Kaunottaren ja Kulkurin romanttinen ravintolakohtaus on aivan ihana. Spagetti ja lihapullat näyttävät herkullisilta ja onhan se nyt aitoa ritarillisuutta, että viimeinen lihapulla tarjotaan leidille! Ajatus mehevistä lihapullista tomaattikastikkeessa houkuttaa ja vuosia yritin loihtia tätä herkkua ja saada siitä maukasta. Yhä uudelleen tulin vain siihen lopputulokseen, että kastike maistui keskinkertaiselta enkä halunnut lisätä siihen lihapullia, jotka olisivat kärsineet valjuun tomaattisoosiin joutumisesta. Ja tähän lopputulokseen tulin jopa silloin kun haudutin kastiketta tuntitolkulla tuoreista tomaateista. Jos jollakulla siis on oikeasti hyvä tomaattikastikkeen ohje, teen mielelläni vaihtarit, sillä tämän ruokalajin jalostaminen ei pääty kohdallani milloinkaan.
Kun sitten onnistuin tällä kastikkeella, olin onneni kukkuloilla. Joo-o, jostain se pitää pienen ihmisen arkiset ilonsa repiä :D. Eli oikeasti mehukas tomaattikastike, jossa lihapullat toimivat. Eikä tätä tarvitse hauduttaa tuntitolkulla ja maku on silti täyteläinen ja vahva. Kannattaa tarjota spagetin kanssa, muistakaa vain jättää emännälle se viimeinen lihapulla..

Tomaattikastike:
2 rkl öljyä
1 sipuli
1 murskattu valkosipulinkynsi
1 l tomaattimehua
1 tlk tomaattisosetta
1 rkl sokeria
pieni nippu hienoksi hakattua persiljaa
1 tl oreganoa
1 tl suolaa
1 laakerinlehti

Kuori ja silppua sipuli. Kuullota silppua 10 minuuttia öljyssä. Lisää loput aineet ja anna kiehua miedolla lämmöllä puolisen tuntia.

Lihapullat:
400 g jauhelihaa
1 iso sipuli
1 dl kaurahiutaleita
1 dl kermaa
1 tl suolaa
2 rkl soijakastiketta

Turvota hiutaleet kermassa. Lisää muut aineet. Paista pullat 220 asteessa 10-15 minuuttia. Upota pullat kastikkeeseen ja kiehuta vielä 10 minuuttia. Tarjoa spagetin kera.

Uuniomenamurupaistos

Uuniomenamurupaistos on helppo tehdä ja on yksi bravuureistani, kun haluan jotain makeaa herkkua. Täyteläisen maun salaisuus piilee siinä, että omenanpaloja haudutetaan fariinisokerissa ja voissa 40 minuuttia ennen kuin päälle painellaan muruseos. Ja tämän herkun kaverina toimii luontevasti vaniljajäätelö.

1 kg omenakuutioita
1,5-2 dl fariinisokeria
1 rkl kanelia
0,5 tl kardemummaa
50 g voita

Muruseos:
100 g voita
1,5 dl sokeria 
2,5 dl kaurahiutaleita
3 dl vehnäjauhoja
0,5 tl vaniljasokeria
ripaus suolaa

+ vaniljajätskiä

Sekoita omenat ja mausteet vuokaan. Paloittele voi nokareiksi joukkoon ja paista 180 c noin 40 minuuttia. Sekoittele välillä ja nosta vuoka uunista kun palat alkavat pehmetä ja saada väriä.
Tee muruseos omenoiden paistuessa, eli nypi kuivat aineet voihin käsin. Painele muruseos omenapalojen päälle tasaisesti ja paista vielä noin 25 minuuttia tai kunnes pinta on kauniin kullanruskea.

Synnytystarina

Musta tuli äiti!
Jaan tuon seikkailun nyt tässä. Osin siksi, että haluan muistaa kirjaamalla siitä jokaisen hetken, pelkään ajan haalistavan muistot ja tapahtumat. Ja osin siksi, että tiedän muutaman ystäväni jännittävän synnytystä ja tämä - toivon mukaan - helpottaa heidän pelkojaan:

Torstaiaamuna, noin 6:00 aikaan olin melko varma, että tihkun lapsivettä. Koko edellisen illan ja yön olin supistellut, vaikkakin kivuttomasti ja vauva oli ollut masussa aika vaisuna. Olin kuullut, että juuri ennen synnytystä vauvan liikkeet muuttuvat ryömivämmiksi ja näiden ajatusten parissa köpsyttelin vessasta takaisin sänkyyn ja herätin mieheni. Olin jotenkin tosi tyyni asian kanssa, olin nimittäin vain muutamia päiviä sitten epäillyt samaa tihkumista vaikkakin epäily oli osoittautunut vääräksi. Miksi tälläkään kertaa kyse olisi muusta kuin hätäilystäni?

Soitin kuitenkin synnytysosastolle ja nämä ehdottivat, että tulisimme paikan päälle varmistumaan tilanteesta. Sovimme, että nukun muutaman tunnin ja menen sitten näyttämään nenääni osastolla. Näin tehtiin, en tosin saanut enää levättyä ja nukkuminen oli muutenkin sujunut jo viimeiset pari viikkoa vähän niin ja näin - ison mahan kanssa. Odottelimme puoleen päivään asti ennenkuin lähdimme sairaalalle, emmekä ottaneet edes sairaalakassia mukaan. Olimme varmoja siitä, että palaamme kotiin.

Pääsin köllöttelemään tutkimushuoneeseen, jossa masuuni kiinnitettiin antureita ja hetken aikaa odotettiin, aistisivatko ne supistuksia. Meno oli aika vaisua ja tästäkin jo arvelin, että olimme hätiköineet ja kyseessä oli väärä hälytys. Kun kuitenkin lääkäri vielä tutki minut hän totesi, että vaikka vuoto olikin erittäin vähäistä, tihkuin todellakin lapsivettä. 

Yhtäkkiä meidän vähättelemämme pyörähdys synnytysosastolla olikin kääntynyt siihen, miten lääkäri selitti ettei päästä minua enää kotiin. Mikäli synnytys ei käynnistyisi tämän päivän aikana, he käynnistävät sen huomenaamulla. Lääkäri totesi, etten lähtisi täältä enää ilman vauvaa. Olo oli hieman pöllähtänyt, kun hoitaja ohjasi meidät huoneeseen jossa tulisin viettämään seuraavan yön. Onneksi olin ottanut mukaan synnytystoivelistan, johon olin kirjannut ylös ajatuksia ja toiveita synnytykseen liittyen. Hoitaja kävi listan läpi kärsivällisesti kanssani ja sanoi kirjaavansa siitä asioita muistiin kätilöä varten. Hän esitteli synnytysjakkaraa, kertoi miten seuraava yö ja aamu tulevat menemään ja koitti muutenkin rauhoitella minua.. edessä olevat tapahtumat kun alkoivat nyt vasta valjeta tälle pöllähtäneelle äidille.

Kävimme sairaalan kahvilassa mieheni kanssa, ostimme laskiaispullat ja pohdimme tilannetta hieman vaisuina. En usko että vielä siinä vaiheessa kumpikaan meistä oli sisäistänyt, että synnytykseni (jos tätä hidasta avautumisvaihetta voi niin kutsua) oli alkanut. Hoitajat suosittelivat, että rasittaisin itseäni illan aikana avautumisvaiheen nopeutumiseksi. Mikäli synnytys jouduttaisiin käynnistämään keinotekoisesti huomenaamulla, supistukset alkaisivat kuulemma lujina äkkiarvaamatta ja tulisivat todennäköisesti olemaan todella kivuliaat. Mikäli synnytys taas saisi edetä omalla painollaan, supistukset voimistuisivat pikkuhiljaa eivätkä näin ollen tuntuisi yhtä rankkoina.
Olin jännittänyt etukäteen kipua. Tai en oikeastaan itse kipua vaan sitä, miten siihen reagoisin. En ole ikinä joutunut kokemaan todella kovaa fyysistä kipua  ja pelkäsin, etten kestäisi sitä tosipaikan tullen, tai etten sen vuoksi kykene toimimaan kätilön ohjeiden mukaan. Yleensäkin murehdin että jotain menisi pieleen sen vuoksi, miten kipu vaikuttaa minuun.

Sairaalan kahviossa oli Batman-lelujen näyttely. Vesipyssy vaikutti vähintäänkin arveluttavalta :D

Synnytystä edistääksemme aloimme siis kipuamaan mieheni kanssa sairaalan portaita, viittä kerrosta ylös ja alas. Iltapäivällä hänen piti kuitenkin lähteä töihin. Huoneessa tuli todella hiljaista, jännitti ja hirvitti yhtä aikaa! Ilman miestäni tuntui, että olen jotenkin todella yksin, joten päätin upottaa kaiken jännitykseni portaiden rappuamiseen. Lopulta olin niin kuitti, että synnytysosaston pitkän käytävän kävely riitti pitämään hengästymisen yllä. Ison mahan kanssa fyysisen rasituksen aiheuttaminen oli aika simppeliä hommaa :). Koitin whatsappailla ystävien kanssa ja onneksi äidin ja yhden ystävän kanssa puhelimessa puhuminen rauhoittivat hieman levottomaa olotilaa. Olin alkanut hiljalleen huomata, että synnytyspoltot vahvenivat ja tunsin oloni huojentuneeksi! Ehkä kaikki etenisi luonnollisesti, eikä käynnistystä tarvitsisi tehdä. Vielä tässä vaiheessa en osannut yhtään arvioida, millaisella aikataululla vauva voisi syntyä.

Illan aikana huoneeseen majoittui toinen äiti, joka oli myös avautumisvaiheessa ja tuntui olevan aika kovissa kivuissa. Hän sai kipu- ja unilääkkeitä, innostuin pyytämään itsellenikin unilääkettä. Kivut alkoivat voimistua ja hiljalleen aloin tajuta, että seuraavan yön aikana ei tulisi juuri nukuttua ilman jonkinlaista apua. Manasin hiljaa mielessäni, miksi olin herännyt edellisenä aamuna jo 6:00 enkä ollut yrittänyt nukkua sen jälkeen - en kotona enkä täällä osastolla. Kaikki energia oli mennyt jännittämiseen ja tohinaan.. nyt kellon ollessa puolessa yössä ja ollessani kippuralla jokaisen supistuksen aikana, uni oli todella, todella kaukana vaikka väsymys olikin kouriintuntuvaa.

Sain unilääkkeen ja olisin voinut ehkä nukahtaakin aina muutamiksi minuuteiksi kerrallaan (supistusten väli oli noin 10 minuuttia), ellei viereisessä sängyssä ollut mamma olisi purkanut omaa jännitystään minuun loputtomalla papatuksella. Hän esitteli vauvanvaatteita joita oli mukaan pakannut, näytti kännykästään miten hän sekundaattorin avulla kellottaa supistuksiaan, kävi läpi raskauden aikaisia kokemuksiaan.. Ja samaan aikaan meikäläinen makaa omalla puolellaan ja koittaa hengityksellä ja keskittymisellä pitää kivun ja kaiken ylimääräisen hälyn poissa. Voin sanoa, että vaikeustasoa oli nostettu :D ! Sen verran kohteliaaksi on vain taidettu kasvattaa, etten sitten kehdannut pyytää hiljaisuutta vierustoverilta. Eli ei unta tai sen kummemmin lepoakaan sinä yönä.

Se, missä järjestyksessä asiat yöllä tapahtuivat, on vähän hämärän peitossa kun yritin keskittyä vain olennaiseen, eli supistusten vastaanottamiseen. Kello oli arviolta 02, kun läväytin loput lapsivedet sänkyyn. Ja voi pojat se olikin kunnon läväytys :D ! Olin kyllä kuullut, että lapsiveden tulo on yksi poksahdus ja holahdus, mutta yllätys se silti oli! Kätilö tuli tunnustelemaan tilannetta ja totesi, että aamuun mennessä pääsisimme synnytyssaliin. Tässä vaiheessa soitin miehelleni, että tämä osaisi olla hälytysvalmiuksissa ja valmiina lähtemään sairaalaan. Olimme kyllä viestitelleet koko illan ja yön, mutta tässä vaiheessa viestin laittaminen ei enää onnistunut ja maailma alkoi olla aika sumeaa. Sovimme, että mieheni koittaa nukkua tunnin verran ja tulee sitten jo odotushuoneeseen päivystämään, että pääsisi nopeasti luokseni kun on aika siirtyä synnytyssaliin. Tieto siitä, että hän olisi ihan lähellä (vaikkei luokseni pääsisikään vielä) oli jotenkin lohdullista! Tiesin, että tuki ja turva oli ihan lähellä. 

Aamulla, n. 06 aikoihin pyysin kätilöä taas luokseni, koska aloin olla niin kipeänä ja väsynyt yön jäljiltä, että kaipasin kovasti jo unta! Jos en siis pääsisi nyt synnytyssaliin niin tahtoisin jotain kivunlievitystä, nyt olisi joko pakko päästä "hommiin" tai sitten unta palloon. Kätilö yllättikin virnistämällä, että ei muuta kuin kamat kantoon ja synnytyssaliin! Olin niin hyvin auki, että saisin jatkaa aukeamista salin puolella mieheni seurassa. Ihanaa!! Yhtäkkiä olisin taas jaksanut kipua vaikka kuinka paljon lisää, tässähän edettiin taas vähän lähemmäs vauvan syntymää! Näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu siltä, että kivussa ja siitä selviämisessä on hyvin paljon kyse psykologiasta. Siitä, miten otat kivun vastaan ja mitä se merkitsee. Jos kykenee näkemään etenemisen kivun takana, eli sen, että jokainen supistus tuo lähemmäs hetkeä jolloin lapsi syntyy (ja jolloin kipukin on siis kerralla ohi), supistukset ottaa tyytyväisenä vastaan.

Synnytyssalin seinällä oli kesäinen niitty. 45 minuutin nokkaunet takana ja valmiina ponnistamaan!

Synnytyssalissa sain sitten hengitellä ilokaasua, mitään ei tarvinnut tehdä itse :D ! Mies laski monitorista, milloin supistuksia tuli ja antoi aina oikeina hetkinä ilokaasua. En kyllä suoraan sanottuna siitä kamasta piitannut! Ilokaasusta tuli lähinnä huono ja vielä tokkuraisempi olo, vaikka olin sitä jo yli vuorokauden valvomisen ja kovien kipujen takia muutenkin. Hengittelimme ja otimme supistuksia vastaan muutaman tunnin ajan ilokaasun avulla, kunnes ponnistamisen tarve muuttui suorastaan sietämättömäksi. Olin kuullut, ettei ponnistamaan saisi ryhtyä ennen aikojaan, koska paikat eivät olisi vielä kunnolla auki ja tämä olisi kohdunkaulan kannalta vaarallista. Sinnittelin vielä varmaan 20 minuuttia ja yritin sopertaa miehelleni, että on pakko päästä ponnistamaan, apua, apua. Ja vaikka yritin panna vastaan, kroppani alkoi jo kuin itsellään työntämään enkä voinut sille mitään, pelottavaa! Kun yritin selittää tätä miehelleni, tämä vain rauhoitteli ja työnsi ilokaasunaamiota kasvoilleni. Siinä vaiheessa tajusin olevani niin tokkurainen väsymyksestä, kivusta ja kaasusta, etten kyennyt tekemään itseäni enää ymmärrettäväksi. Yritin siis selittää tilannetta, mutta mieheni ei tajunnut mongerruksestani mitään ja oletti minun kaipaavan ilokaasua :D !

Ei auttanut muu kuin kutsua kätilö paikalle ja alkaa huitoa ilokaasunaamaria pois kasvoilta, että saisin jotenkin ilmaistua kantani sitä kohtaan. Oli muuten kamala tilanne olla täysin tolkuissaan ja tajuta, ettei pysty ilmaisemaan itseään ja toiveitaan selkeästi. Tästä syystä suosittelen synnytystoivelistaa kaikille! Kannattaa myös käydä seikkaperäisesti tukihenkilön kanssa läpi, miten toivoo tämän toimivan synnytyksen aikana ja miten tämä parhaiten helpottaa sinun oloasi. Kätilö totesi minut tutkittuaan, että olin täysin auki! Ei siis ihme, että ponnistutti =) ! Ongelmana oli vain se, ettei vauva ollut laskeutunut yhtään kohti synnytyskanavaa. Itseasiassa vauva majaili vielä tiukasti ihan kylkiluiden alla. Eli en missään vaiheessa raskautta kokenut sitä vauvamasun "tipahtamista" alemmas. Kätilö ehdotti, että odottaisimme vielä tunnin - pari, että vauva alkaisi laskeutua itsellään ja pääsisimme synnyttämään. Ponnistuksen tarve oli kuitenkin niin valtaisa, että aloin olla ihan epätoivoinen. En jaksaisi millään odottaa paria tuntia sellaisten supistusten kanssa. Onneksi kätilö oli lukenut huolella synnytystoivelistani ja toimi juuri, kuten olin tällaisessa tilanteessa toivonut. Sain spinaalipuudutuksen, jonka tarkoituksena oli mahdollistaa unen saanti ja lepo, ennenkuin ryhdyttäisiin viimeiseen rutistukseen. Kätilö selitti puudutuksen kestävän noin tunnin verran ja sen jälkeen katsottaisiin tilannetta uudelleen.

<3 Hiuksia on vaikka muille jakaa!

Spinaalin saatuani tunsin edelleen supistukset, mutta ne eivät olleet kivuliaita ja ponnistamisen tarve katosi. Vajosin ihanaan, levolliseen uneen. Vetelin hirsiä kuulemma 45 minuuttia äänekkään kuorsauksen säestämänä :D ! Heräsin tuttuun ponnistamisen tarpeeseen ja kutsuimme kätilön jälleen paikalle. Nyt ei odotettaisi enää yhtään, aloin olla kärsimätön, aletaan jo ponnistaa että päästään tästä koettelemuksesta! Vauva oli edelleen yläasemissa, joten kätilö koetti parhaansa mukaan työntää vauvaa vatsan päältä alaspäin samalla, kun minä koitin ponnistaa. Alku meni opetellessa, mutta aika pian sain kiinni jutun juonesta. Seuraava ongelma vain oli se, että supistukset loppuivat! Ne eivät palanneet vaikka supistusta voimistavaa lääketippaa annettiin suurin mahdollinen määrä. Kätilö kävi pyytämässä lääkäriltä luvan vielä suurempaan annokseen, mutta supistukset jäivät koko ponnistusvaiheen ajaksi laimeiksi ja erittäin lyhyiksi, eli niistä ei meille juuri iloa ollut. Piti opetella siis vielä vähän erilainen tekniikka ponnistukseen, koska tällä kertaa ne piti tehdä lihastyöllä, kohdusta supistuksineen ei juuri apua ollut.

Onneksi kätilö oli rauhallinen ja huumorintajuinen tässäkin tilanteessa. Juuri sellainen, ettei hetkeksikään tullut epätoivoista oloa, vaikka asiat etenivät niin hitaasti. Ponnistusvaihe nimittäin kesti kokonaisuudessaan 1,5 tuntia! Jossain vaiheessa olin kysynyt mieheltäni ja kätilöltä, kauanko olen oikein ponnistanut. Kun huomasin katseen jonka he keskenään vaihtoivat totesin, että taitaa olla parempi kun ette kerrokaan. Jaksoin silti hyvin alusta loppuun ja sain ihan mielettömät tsemppaukset mieheltäni. Kätilö myös kertoi koko ajan, missä kohtaa vauva etenee ja tämäkin motivoi ponnistamaan joka kerralla vielä vähän enemmän. Jälkeenpäin totesin verenpurkauksista kasvoissani, että aika lujaa taisi tulla pakerrettua, kun kasvot olivat kokonaan violettien pisteiden peitossa :D !

Mutta tästä huolimatta voin sanoa näin jälkeenpäin, että missään vaiheessa kipu ei ollut liian kovaa tai mennyt ns. yli, kuten olin pelännyt. Voisin tehdä sen uudelleen koska vain ja jos pitäisi valita hampaan porauksen ja synnytyksen väliltä valitsisin ennemmin synnytyksen (ellei hampaan paikkaus olisi niin paljon nopeammin ohi :D ). Omaa varmuuttani lisäsi myös se, että tunsin tilanteen olevan koko ajan hallinnassani. Minua kuunneltiin ja toiveisiini reagoitiin. Tunsin olevani koko ajan hyvissä käsissä ja myös puolisoni tuki ja tsemppasi minua koko synnytyksen ajan todella rohkaisevasti.

Oli uskomatonta nähdä, miten vauva putkahti maailmaan ja parkaisi ensimmäiset huutonsa. Muistan tuijottaneeni poikaa hämmentyneenä - tuliko tämä juuri minusta? :D Tuijotin pieniä sormia ja varpaita, täydellinen pieni ihminen! Ja vain hetki sitten tämä olento oli vielä elänyt sisälläni, nyt maailmassa ja minun sylissäni! Vauva nostettiin rinnalle kuuntelemaan sydämeni sykettä ja lämmittelemään. ILmeisesti ihan yhtä uupuneena kuin minä, se sulki silmänsä ja näytti levolliselta. Pienokainen tuhisi paitani sisällä rauhallisena kun saimme saliin ruuan ja kahvit syntymän kunniaksi. Söimme mieheni kanssa voipuneina ja hymisten onnesta, hetken aikaa maailmassa ei ollut muita kuin me kolme :).